Keskustelu

TuomasA

5.3.2019

"Rotta sanoo opetelleensa kaiken alusta. Osa sanastosta on kierähtänyt lattialle ja säikähtänyt itseään kuin kissa. Ratkaisuja kärsimättömiä valokatkaisimia sormia näpräämässä ees taas. Mitä tämä talvi hänelle merkitsee. Kuinka puhua miehenä joka on ohitse." (s. 46)

Tästä kirjoittamiseen tuntuu sopivimmalta mennä sisään sitaatilla, en keksinyt muunlaista aloituslausetta. Jyri Vartiaisen pienoisromaani Kirous jakautuu kahteen osaan, joilla on omat äänensä, hyvin erilaiset. Tämä voisi olla kaksi pitkää novellia; toisaalta puoliskot sitoo se, että kummankin kertoja pohtii ihmissuhdettaan, joka on ongelmallinen, vaikea. Toisessa puhutellaan häntä, toisessa sinää. Alkupuolen poetiikka tulee näkyville alun sitaatissa, sitä ei ole helppoa sanallistaa itselleenkään. Lauseet tuntuvat syöneen tosiaan, ne yhdistyvät pilkutta ja luovat vaikutelman mielestä, joka on jotenkin hädissään tai jonka ajatukset katkeilevat, hän ei saa lauseitaan loppuun. Loppupuoliskon kertoja puolestaan tuo esille oman kirjoittamisensa, kyse on jonkinlaisesta kirjeestä, tilityksestä, koska asiat ovat menneet pieleen monin tavoin.

Kerronnassa on suuri merkitys selittämättömällä, jollakin intuitiivisella, joka puskee tajunnan pintaan. Asiat jäävät avaamatta, tai niiden avautuminen vaatisi useamman lukukerran. Vartiaisen estetiikka on tarkkaa, hänen proosansa on kirjoitettu runon tapaan joka sanaa painottaen. Silti tiedän, koska olen jututtanut tekijää juontamassani podcastissa, että häntä kiinnostaa nimenomaan proosan logiikka, mitä mahdollisuuksia on. Näitä uusia mahdollisuuksia myös Kirous kartoittaa. Erityisesti alkupuolen kieli etsii uutta ilmaisun tapaa. Alkuun sitä lukijana vastustelee, sitten se alkaa sykkiä omassa rytmissään. Loppupuolen kielenkäyttö on astetta perinteisempää, silti suoran ilmaisun ulkopuolelle laajenevaa. Lopulta en ole varma, mitä olen lukenut. Olen iloinen, että Vartiaisen kaltaisia prosaisteja julkaistaan meillä.

"Minua vaivaa se, ettei hiljaisuus häiritse sinua, ja minua vaivaa, että sisälläsi ei ole piinaa." (s. 113)