Lahikainen, Erkki

- Mihis meinasit tätä käyttää? On soran levitykseen vähän liian suuri. Ei täällä lunta ole!

Vähän oli harmittanut silloin turha leukailu, mutta tottahan se kuitenkin oli. Ei täällä talvea paljon ole ollut niinä vajaan parinkymmenen vuoden aikana mitä täällä on oltu. Maa on ollut muutaman viikon valkoisena tammi- helmikuun vaihteessa, juuri sen verran, että kaupungin miehet ovat saaneet kokeilla lumiaurojaan. Jouluaattoinakin, kun on oltu kuuntelemassa kaupunginjohtajan lukemaa joulurauhan julistusta, niin usein on tullut vettä taivaan täydeltä mieskuoron laulaessa: "On hanget korkeat nietokset. .." Vähän oli huvittanut aluksi koko touhu. Rämpiä nyt loskassa kuuntelemaan kirkon eteen tai aikaisemmin kirjaston seinustalle muutaman minuutin kestävää vanhaa tekstiä, samaa joulurauhan rikkojia uhkailevaa tekstiä, vuodesta toiseen ja kuulemaan samoja jo kakarana opittuja joululauluja. Turhan teennäiseltähän se oli tuntunut, mutta nyt ei joulu oikeastaan tule ennen kuin tavaksi tullut seisoskelu kirkon seinustalla on tuttavien kanssa toimitettu ja "Hyvät Joulut" toivotettu.

Muistelut katkaisee uusi huuto muuttoauton luota.
- Pistetäänkös tämä pyöräkin kuormaan?
- Ei, anna sen olla! Minä käyn vielä katsomassa, että paikat ovat kunnossa entisessä asunnossa ja tulen sitten pyörällä perässä. Lähtekää vain kuorman kanssa, niin eukko pääsee levittelemään tavaroita mökkiin!

Olisinhan minäkin voinut lähteä muuttokuorman mukana, mutta jollakin tavalla tuntui siltä, että entisessä asunnossa oli vielä käytävä. Muuttoauton hörähtäessä käyntiin ja hävittyä pihasta kadulle kiipeän kerrostalon kolmannessa kerroksessa olevaan asuntoon, jonka ovi reuhottaa vielä auki käytävälle. Ei täällä ollut enää mitään tehtävää. Vaimo oli imuroinut ja pyyhkinyt vielä kostealla rievulla asunnon lattian puhtaaksi.

- Turhaa hommaa, olin huomauttanut, sillä uusien asukkaiden muuttomiehet kyllä kuraavat lattiat.

Vaimo oli pitänyt päänsä.
- Minä jätän asunnon sellaiseksi, että siinä voi joku nirppanokkakin asua, oli ollut hänen hieman kiukkuinen kantansa.

Ei asunto ollut aivan tyhjä. Ei, olin pitänyt silmällä, että vuosia palvellut kalareppu oli jäänyt roikkumaan eteisen naulakkoon. Olisihan senkin voinut pistää muuttokuorman, mutta minulla oli ollut heti muuttopäivän aamusta lähtien omat suunnitelmani. Varmistan asian. Siellä se reppu riippuu. Otan sen naulakosta ja kaivan sen sisältä puolikkaan pullon koskenkorvaa. Naukkaan pullosta pitkän hörppäyksen, joka kirvelee kurkussa ja ravistelee karvaudellaan päätä. Vaikka muuttopäivä olikin ollut rankka, niin en ottanut ryyppyä sen vuoksi. En, vaan kuin muistomaljaksi pitkäaikaiselle asunnolle, ensimmäiselle kunnon asunnolle. Olimmehan olleet sen ensimmäiset asukkaat.

Muistellessa koskenkorva kihahtaessa päähän.

- Monen moista kiemuraa oli ehtinyt jatkosodan lopulla syntyneen pojankoltiaisen taipaleelle kertyä, muistelen. Kansakoulua olin käynyt syrjäisen pienen kylän koulussa, joskus neljäkin luokkaa saman opettajan opettamassa ryhmässä. Ei aina tiennyt oikein millä luokalla oli, kun tulin enimmäkseen seuranneeksi mielenkiintoisimpia oppiainetta. Eikä siitä koulunkäynnistä olisi paljon mitään tullutkaan, jos ei itse olisi pitänyt huolta lukemisistaan, sillä kovin vähäiseksi olivat opettajan opetukset jääneet yhden luokan, puhumattakaan yksityisen oppilaan, osalta. Mutta koulun olin käynyt loppuun ja niillä eväin olen tässä maailmaa tallannut. Oikeastaan parhaat eväät oli koulu antanut vasta jatkoluokilla... tai olisiko ne silloin olleet jo kansalaiskoulua... en muista. Hitsauslaitteet olivat alkaneet kuitenkin jo silloin kiinnostaa ja monenmoista vempelettä olin tehnytkin hitsivehkeillä.

- Kas kun on jäänytkin paha jälki auringon haalistamiin tapetteihin anopin antamasta ryijystä, havaitsen kesken muistelun, mutta muutenhan tapetit ovat puhtaat.

- Koulun jälkeen en ollut oikein tietänyt mihin olisi pitänyt ryhtyä. Olinpahan vain kierrellyt
isän mukana rakennushommissa, isä kun oli kylän monitoimimies, teki kirvestöitä, muurasi, valoi betonia, mutta ei maalannut. Kun ei ollut rakennushommia, niin hän kävi metsätöissä... joutessaan, niin kuin itse oli sanonut. Minäkin olin pyörinyt samoissa hommissa sotaväkeen menoon saakka. Siellä olin joutunut onneksi pioneeriksi ja päässyt pioneerikoneiden käyttökoulutukseen ja saanut siinä sivussa taas hitsauskoulutustakin sekä autonajokortin.

Katselen olohuoneen ikkunasta pihalle kuten niin monta kertaa ennenkin. Joskus oli tuntunut siltä kuin päivä olisi valunut hukkaan, kun ei päässyt ulos puuhailemaan jotain. Olin vain katsellut päivän kuolemista illaksi ja yöksi. Kuinka sitä raavas mies olisi lähtenyt tyhjin toimin pihalle toljailemaan. Oli ollut ikävä kotikulmille, istumaan appiukon omakotitalon rappusille ja kuuntelemaan metsäkyyhkysen huutelua hämärtyvään iltaan.

- Nyt pääsen istumaan oman tai melkein oman mökin pihapenkille ilman pelkoa siitä, että joku kurkkisi verhojen takaa joutilaasti iltaan tuijottavaa miestä. Mutta pitkä matka siihen on ollut, mietin koskenkorvan herkistämin mielin.

- Sotaväen jälkeen oli kyläseppä pyytänyt minut kaverikseen, kun olin kuulemma sinut hitsausvehkeiden kanssa. Seppä oli hankkinut käyttööni Kempin hitsausmuuntajan, mutta siitä piti luopua, kun kyläläiset alkoivat valittaa sähkön jännitevaihtelujen vuoksi lupsuttavista valoista ja television lumisateisista kuvista. No, ukko oli vaihtanut vehkeet Esabin hitsausmuuttajaan ja sillä minä sitten hitsailin maansiirtokoneiden työntölevyjä ja kauhanhampaita sekä revenneitä autonlavoja... silloin kun töitä sattui olemaan.

- Se oli ollut vähän resuista aikaa. Joskus olin tehnyt pitkää päivää, kun oli töitä. Joskus olin remunnut kylän poikien kanssa useitakin päiviä kirkonkylällä ja vähän kauempanakin. Sitten olin sattunut jäämään tulevan appiukkoni kaivurin korjauksen jälkeen pariksi yöksi hänen tyttärensä viereen. Naimisiin sitä oli pitänyt sitten mennä, kun jälkeläisiä oli ollut kuulemma tulossa. Ei se mikään hullumpi naimakauppa ollut, ei silloin eikä nyt jälkeenpäinkään ajatellen. Ja poikahan se sitten oli syntynyt.

Otan vielä pitkän hörppäyksen puollosta. Viina kirveltää alas mennessään kurkussa ja panee rykimään.

- Naimisiin menon jälkeen elämä oli tasoittunut kummasti. Asuimme appiukon omakotitalon ullakkokamarissa. Tein töitä mitä milloinkin sattui olemaan. Kun seppä ei enää hankkinut nykyaikaisia työvälineitä, niin vaativat remonttihommat siirtyivät kirkonkylän korjaamoille. Minä sain hitsailla vain silloin kun kirkonkylän miehet eivät ehtineet tai viitsineet, viikonloppuisin ja yöaikaan. Ajelin välillä appiukon kuorma-autoa ja kaivuriakin asuntovuokran vastikkeeksi.

Sitten oli tullut aika pojan mennä kouluun. Meidän kylältä oli lapset menneet niin vähiin, että koulua piti käydä matkan takana kirkonkylässä. Silloin oli tullut mieleen, että taidetaan asua maailmanlopun kylässä. Jonnekin pitää lähteä. Niin siinä sitten oli käynyt, että kun poika alkoi käydä koulua koulukyydin varassa, niin minä lähdin entisen naapurinpojan matkassa tämän kesäloman päätyttyä katselemaan töitä Uudestakaupungista, jossa töitä oli kuulemma siihen aikaan tarjolla ylIin kyllin. Olimme sopineet, että vaimo jäisi toistaiseksi anoppilaan pojan kanssa ja minä tunnustelisin työmahdollisuuksia maailmalla.

Töihin olin päässyt, tosin vuosikausien kokemusta hitsaustöistä ei oltu noteerattu Uudenkaupungin telakalla miksikään, vaan kurssitukseen oli pitänyt alistua. Oli se ollut vähän turhauttavaa hitsata tunnollisesti pystysaumoja alhaalta ylöspäin harjoituskappaleisiin, kun kaveri oli tursinut vieressä laivankyljen samanlaisia saumoja ylhäältä alaspäin. Pian olin päässyt kuitenkin jo urakkahommiin, kun pomot olivat huomanneet, etten sentään ollutkaan mikään pystymetsän mies. Työt olivat alkaneet sujua rutiinilla, mutta illat ja viikonloput kolmen työkaverin kanssa "Uranuksen" yhteiskämpässä olivat tuntuneet todella pitkiltä ja tylsiltä, joten aika tahtoi mennä viinan kanssa läträämiseksi. Viinaa kun sai telakalle korjattaviksi tulleista venäläisistä laivoista helpolla. Puolikkaan repäisykorkillisen vodkapullon sai muutamalla kympillä ja useimpia jollakin vanhalla Ladan osalla.

Kevään kynnyksellä olin mennyt erään kostean viikonlopun jälkeen työnjohtajan juttusille ja kertonut, että tämä poika ei sitten lomien jälkeen palaa takaisin vaikka jäisi lomaltapaluurahat saamatta, jos ei perheelle löydy asuntoa Uudestakaupungista. Nimittäin oli käynyt niin, että joululoman jälkeen oli taas perheeseen tulossa, ei perillisiä, vaan jälkeläisiä. Pomo oli vähän nikotellut ja rauhoitellut sekä lupaillut lopulta järjestellä asiaa, kun oli kuullut edessä olevasta perhetapahtumasta. Jonkin ajan kuluttua olinkin saanut tiedon, että syksyllä saisin Pietolan kaupunginosasta kaupungin, autotehtaan ja lannoitetehtaan omistamasta vuokrakerrostalosta kolmen huoneen ja keittiön asunnon, jos se kelpaisi. Olin arvellut sen olevan vähän liiallisen hitsarin asunnoksi ja että pienempikin kelpaisi. Kun pienempään ei kuulemma ollut mahdollisuuksia, niin olihan sen pitänyt kelvata. Takaisin kotikylään kaikkien ivattavaksi ja surkuteltavaksi en ollut valmis palaamaan, vaikka olo täällä ei mitään kullan vuolemista tulisi olemaankaan.

Siirryn vielä kurkistamaan asunnon pienimpään huoneeseen, jossa lapset olivat majailleet, jamuistelen.

- Siellä poika oli tänne tulon jälkeen itkenyt monet itkunsa äitinsä kanssa. Pojalle muutto oli
ollut vaikea pala. Vähäisetkin kaverit jäivät ja täällä oli vaikea päästä mukaan jo oleviin kaveripiireihin. Niin ja sitten se peruskoulu. Poika oli käynyt vuoden peruskoulua ja täällä oltiin vielä vanhassa kansakoulujärjestelmässä. Kun poika ei ollut jotain asiaa tietänyt, niin koko luokka oli ollut, opettajat etunenässä, ilkkumassa, "että siitä sitä näkee, mikä se peruskoulu on". Kerran poika oli tullut housut märkinä itkien kotiin, jolloin oli selvinnyt, että suuremmille pojille pitää maksaa siitä, että pääsee vessaan ja toisille vielä siitä että saa vessapaperia. Ikävintä vielä oli ollut se, että jotkut pojat olivat tehneet kolttosia kaupungilla ja kun he olivat jääneet tekosistaan kiinni, niin olivat ilmoittaneet nimekseen meidän pojan nimen.

Eräänä sunnuntaipäivänä olimme ihmetellet ruokapöydässä sitä, miksi Uudessakaupungissa eiollut mustalaisia? Siihen pojalla oli ollut varma mielipide.
- Tää on nii kurja paikka, ettei mustalaisetkaa viihy täällä!

- Pojan koulu oli sujunut huonosti. Oli kuitenkin saanut jollakin tavalla käydyksi kansakoulun,
tai oliko se sittenkin jo peruskoulu, ja mennyt sitten ammattikouluun sähköpuolelle. Siellä oli mennyt jo paremmin ja päässyt sieltä valmistuttuaan autotehtaalle sen omaan kurssitukseen ja sitten töihin. Autotehtaalle kun oli otettu töihin siihen aikaan kaikki ammattikoulusta päässeet, oli sitten valmistunut miltä osastolta tahansa. Armeijan jälkeen poika oli käynyt Helsingin teknillisen koulun ja on nyt työnjohtajana jossakin sähköasennusliikkeessä, täällä kun ei ollut töitä tarjolla. Samalla seudulla hän asuukin avovaimonsa kanssa. Pojan hankalat alkuvuodet täällä säälittävät vieläkin.

Tytöllä taas kaikki on mennyt kohtalaisesti; kirjoittaa vuoden kuluttua melko varmasti ylioppilaaksi. Hänen mielestään Uusikaupunki on paras paikka maailmassa, kun ei ole muualla asunut eikä paljon muualla käynytkään.

Lorautan vielä kerran pullosta kurkkuuni, kierrän sen jälkeen korkin kiinni ja pistän pullon reppuun. Pitää päästä kunnialla vielä mökkiin, uuteen omaan kotiin. Kurkistan kuitenkin vielä viereiseen huoneeseen, meidän, vaimon ja minun makuuhuoneeseemme.

Siellä oli vietetty monet yhteiset ilot ja surut. Alkuaikoina vaimo oli yrittänyt juttuväleihin naapurien kanssa, mutta nämä olivat vetäytyneet kauhistuneen näköisinä äkkiä asuntoihinsa tai kauppojen hyllyjen taakse kuin peläten joutuvansa keskustelemaan vieraan ihmisen kanssa. Sitä vaimo oli itkeä tihrannut jonkun iltayön. Minullakin oli ollut vähän samanlaisia kokemuksia. Kun olin kerran kertonut kahvitauolla perheeni tapahtumia, niin koko kaveriporukka oli jähmettynyt ympärillä ikään kuin peläten, että heidänkin olisi pitänyt kertoa omista asioistaan. Olimme kerran kutsuneet pari työkaveria vaimoineen kotiimme kahville, mutta liekö kahvimme ollut huonoa, sillä meitä ei kutsuttu vastavierailulle. Pian olimme oppineet, että oli viisainta olla vain omissa olissamme niin kuin kanta-asukkaatkin ja heiltä tavat oppineet "tullista tulleet".

Rahatkin olivat olleet tiukalla, sillä hitsarin palkalla ei paljon levennelty. Olimme kuitenkin päättäneet, että vaimo hoitaa lapset kotona kouluikään ja mietitään hänen työhönmenostaan sitten myöhemmin. Niin sitten oli tapahtunutkin. Kun toinen lapsi, tyttö, oli tullut kouluikään, niin vaimo oli päässyt osa-aikaiseksi kassaksi tavarataloon. Ei hän täysiaikaiseksi ollut pyrkinytkään, sillä hän oli halunnut vielä silloinkin olla enemmän kotona katsomassa lasten perään. Talouskin oli silloin parantunut huomattavasti ja emme enää puhunet sen jälkeen aikaisemmalla tavalla paluusta joskus entisille kotikonnuille, jossa olimme viettäneet siihen saakka kaikki lomamme.

Samaan aikaan tai vähän ennen, kun tyttö tuli kouluikään, olin alkanut miettiä, että onko minun kohtalonani hitsata koko ikäni laivankylkiä taivasalla sateessa ja pakkasessa, vaan löytyisikö jotain muutakin työtä. Olin keskustellut siitä töissäkin kahvitauolla erään tuttuni kanssa. Hänellä oli ollut kovin pessimistinen kuva tilanteesta.
- Se on niin, että kaupungin parhaat työpaikat on KemiraIla, mutta siellä on ovet auki vain ulospäin, vaikka tuotanto kasvaa; uusia työntekijöitä ei oteta. Autotehtaan ja telakan henkilöstö- päälliköt Ryttyläinen ja Pihlakoski taas ovat sopineet, etteivät he palkkaa työntekijöitä toisiltaan. Samoin yhtiöitten alihankkijat eivät uskalla ottaa teettäjiensä työntekijöitä hommiinsa. On ihan turha yrittää täältä muualle.

- Asia oli jäänyt kuitenkin kaivertelemaan, sillä ratkaisu oli pitänyt tehdä pian. Ei olisi ollut hyväksi, että tyttökin olisi joutunut vaihtamaan koulua kesken peruskoulun, muistelin. Olin ottanut sitten eräänä päivänä vapaata pari tuntia työmaaltani omien asioiden hoitamista varten ja marssinut työvoimatoimistoon sen johtajan Harri Holmin puheille. Hän oli itsekin niitä "tullista tulleita" Keski-Suomesta.

- Vai työmaata pitäs vaihtaa, oli Holm toistellut, ja autotehtaalle? Kyllähän sinne miehiä tarvitaan, mutta eivät taida ottaa, kun sinulla on jo neljäs vuosikymmen puolessa välissä.
- No, jos ei sinne, niin katsele sitten joku työpaikka pääkaupunkiseudulta. Sinne kelpaa varmasti täysikäisetkin, sillä jos autotehtaalle ei pääse, niin minä lähden sitten muualle! olin inttänyt.
- Äläpäs nyt hätäile! Katsotaan ja seurataan tilannetta, oli Holm rauhoitellut.

- Ja kuinka ollakaan, työkaverien ja omaksi hämmästykseni, olin saanut kutsun autotehtaalle valmentautumaan autontekijäksi. Taas sama turhanpäiväinen kurssitus selviin asioihin, tai olihan se ollut hyvä oppia talon tavat etukäteen. Kun työpaikka oli näyttänyt turvatulta, olimme ryhtyneet vaimon kanssa miettimään oman mökin rakentamista. Monta unetonta aamuyötä siinä oli mennyt ennen kuin syntyi päätös hankkeeseen ryhtymisestä. Olimme varanneet Salmen kaupunginosasta kaupungin vuokratontin ja vaimon rakennusmestariserkku oli pistänyt rakennuslupaan tarvittavat suunnitelmat ja kustannusarviot kuntoon... vaimon ja minun töherrysten mukaan. Lopulliseen ratkaisun tekoon oli vaikuttanut sitten se, että olimme saaneet edullista " Aravalainaa" melkein puolet ja kaupungiltakin lainaa parikymmentä prosenttia hankintakustannuksista kymmenen vuoden maksuajalla ja kymmenen prosentin korolla. Loput kustannuksista olimme ajatelleet kattaa omalla työpanoksella ja pankkiin vähitellen kootuilla satasilla.

Se oman työn osuus oli jäänyt kuitenkin oletettua pienemmäksi, vaikka isäukko ja poikakin olivat käyneet auttelemassa, sillä rakennustarvikkeisiin oli mennyt yli puolet arvioiduista kustannuksista ja sähkö- sekä putkihommiin oli tarvittu ammattimiehet. Töitä oli tehty vähitellen viime keväästä lähtien iltaisin, viikonloppuisin ja loma-aikoina. Nyt runsaan vuoden kuluttua mökki oli vihdoin siinä kunnossa, että pääsimme muuttamaan sinne.

Mutta oli siinä ollut vuoden vaihteessa taukokin. Koko viime vuoden kevättalven autotehtaalla oli puhuttu tuotannon nostamisesta ja menemisestä kolmeen vuoroon. Sitten tämän vuoden tammikuussa oli jysähtänyt. Autotehtaan ja Opelin sukset olivat menneet ristiin ja autotehtaan työväkeä oli lomautettu toistaiseksi lähes parituhatta. Minä olin saanut jäädä, kun olin valmistelemassa uuden avo-saabin esisarjaa. Eipä ollut paljon nukuttanut niihin aikoihin. Lisäksi oli tuntunut pahalta työpaikalla, kun samanlaisia perheellisiä ammattimiehiä oli kävellyt sadoittain joutilaana kaupungilla. En ollut kehdannut mennä jututtamaankaan entisiä työkavereita. Vaikka eihän tilanne ollut minun vikani; pahalta se vaan tuntui. Autotehtaan johtaja Linnoinen oli kuitenkin valanut uskoa siihen, että autoja tullaan edelleenkin tekemään Uudessakaupungissa. Siihen luottaen olimme jatkaneet taas mökin rakentamista.

Nyt olen siirtymässä omaan mökkiin. Ensi vuonna täytän viisikymppiä. Jos jaksan sen jälkeen vielä kituuttaa reilut kymmenen vuotta, niin minulla on velaton mökki. Siinä se sitten onkin minun elämäntehtäväni kahden lapsen lisäksi. Se ei kelpaa aikakausilehtien lööppeihin ihmeteltäväksi eikä kadehdittavaksi, sillä samoin on käynyt ja tulee käymään monelle muullekin tavalliselle työmiehelle. Se on väritöntä ja tavallista mutta kuitenkin elettyä todellista elämää.

Siirryn eteiseen, heitän repun selkään Ja luon vielä viimeisen hiukan haikean katseen asuntoon. Ovi loksahtaa takanani lukkoon... viimeisen kerran. Porraskäytävän ulko-ovella lehahtaa tuomen tuoksuinen kevätsää vastaan. Otan polkupyörän seinustalta ja alan polkea Salmea kohti.