Mies matkusti yksin

”Minä tiedän, että sinä kyllä onnistut”, sanoi Traian Matisin äiti. ”Olen aivan varma siitä, että sinä onnistus.”
Vanhan naisen kasvoja pitkin virtasivat kyyneleet. Hän piteli oikealla kädellään kiinni rattaista, jotka olivat valmiina lähtemään matkaan. Hän piteli niistä kiinni niin lujasti kuin olisi tahtonut estää niitä pääsemästä liikkeelle. Vasemmalla kädellään hän pyyhki pois kyyneliä, jotka pyrkivät valumaan huulille asti.
”Mitä sinä, äiti, suotta itket!” puheli Traian asetettuaan matkalaukkunsa rattaiden pohjalle. ”Miksi noin itket, jos kerran olet varma siitä, että minä onnistun?”
Rattaat, joiden eteen oli valjastettu kaksi hevosta, olivat pysähtyneet talon ulkoportaiden eteen.
Traian oli lähdössä yliopistoon, Bukarestiin.
Kaikki hänen omaisensa olivat kerääntyneet saattamaan rattaiden ympärille: hänen isänsä, Isvorin pastori, jolla oli tiukka musta papinkauhtana seisoi siinä hoikkana, selkä suorana.
Isä pysytteli ääneti. Hänen rinnallaan seisoivat Traianin kolme sisarta sekä Nicolas, Traianin veli. Hekään eivät puhuneet mitään.