Nälkätaiteilija

Viime vuosikymmeninä on harrastus nälkätaiteilijoita kohtaan kovasti taantunut. Ennen kannatti varsin hyvin järjestää suuriakin paastonäytäntöjä yksityisyrityksinä, mutta nykyään se on aivan mahdotonta. Ajat olivat toiset. Siihen aikaan nälkätaiteilija kiinnosti koko kaupunkia; yleisömäärä kasvoi paastopäivästä toiseen; jokainen tahtoi nähdä nälkätaiteilijan ainakin kerran päivässä; myöhemmässä vaiheessa ilmestyi ennakkotilaajia, jotka istuivat pienen ristikkohäkin edessä päivät päästään; öisinkin pidettiin näytäntöjä, joiden tehoa vahvistettiin soihtujen valolla; kauniilla säällä häkki kannettiin taivasalle, ja silloin nälkätaiteilijaa näytettiin nimenomaan lapsille; aikuisille hän oli vain huvitus, jota he harrastivat muodin vuoksi, mutta lapset katselivat ällistyen, suu ammollaan, varmuuden vuoksi käsi kädessä seisten, miten hän jopa tuoliakin halveksuen istui maahan levitetyillä oljilla, kalpein kasvoin, yllään mustat trikoot, kylkiluut hurjasti törröttäen, miten hän nyökytteli kohteliaasti, vastaili kysymyksiin väkinäisesti hymyillen, jopa ojensi käsivartensa ristikon läpi antaakseen tunnustella laihuuttaan, mutta sitten taas vaipui tykkänään ajatuksiinsa, ei välittänyt edes kellonlyönneistä, niin tärkeä kuin tämä häkin ainoa huonekalu hänelle olikin, katsoi vain eteensä silmät melkeinpä ummessa ja maistoi silloin tällöin vettä pikkuruisesta lasista kostuttaakseen huuliaan.