Kartanon tiellä

"Päijänne, suuri vesi jäälauttoina, railoja silmänkantamattomiin. Kirkkaus häikäisi, satutti silmiä, kiteet liikkuivat, säkenöivät luomien alle, keltaisia sykkiviä pisteitä, mitään muuta ei erottanut, kuin kipunoivan kirkkaita pisteitä jäässä ja auringossa. Jäälohkareet ryskyivät, kohisivat, paukkuivat valtaisina, kumeina jyrähdyksinä kuin syysyön jylisevä ukkonen, jäät ajautuivat rantaan, iskivät suoraan rantakallioihin ja nousivat terävinä, särmikkäinä laattoina ylös penkereille.
Anselmi seisoi rantapenkereellä tuulta vasten ja kuunteli jylinää, siristeli silmiään.
- Varo aurinkoa, tulet lumisokeaksi, Henriikka oli varoittanut.
Anselmi ei ollut koskaan nähnyt yhtä mahtavaa jäiden lähtöä, ei yhtä suurta järvenselkää. Ei milloinkaan näin suuria jäälauttoja kerralla, ei yhtä korkealle rantaan ryskiviä. Anselmi ei ollut koskaan ennen ollut näin kaukana kotoa. Hän ei voinut ajatella kotia tai äitiä, muuten ikävä sai otteen ja vei mennessään.
Äiti oli kertonut jäiden lähdöstä Urajärvestä, mutta ei päästänyt heitä rantaan katsomaan. Nyt hän oli täällä, kulkenut metsän halki kunnes ranta tuli vastaan, ranta ja jyrkät kalliot. Tuuli vihloi ja heilutti hentoa pojanvartta, melkein kaatoi kumoon, mutta nähtävä oli, kuunneltava meteliä, pauketta, pauhua.
Tällaisista hetkistä Anselmi nautti, tämä irrotti hänet kaikesta, Henriikan mökistä, syrjäisestä kylätiestä ja Henriikan ompeluista, oudosta seudusta, kirkonkylästä ja ventovieraista ihmisistä, tiellä vastaantulijoista, metsistä, pelloista ja paljaista niityistä. Tuulen voima repi, irrotti hänet kaukaisesta kotikylästä ja kotitorpasta, jota hän ei enää nähnyt. Viuhuva tuuli kiskoi hänet maasta, rantapenkereestä ja jäiden uhkaavan rytinän alta, tempoi, riuhtoi ja ravisteli hänen takkiaan, housun lahkeitaan, lakkiaan, koko olemusta.
Hän halusi nousta ilmaan, tuulen pauhuun, riistäytyä mukaan, antaa puuskien kieputtaa, heitellä ja pyörittää, nostaa ylös, kuljettaa kauas, etäälle taloista, mökeistä ja asumuksista, ihmisistä ja kaikista niistä pisteistä, joita saattoi maassa epämääräisesti erottaa. Hän sulki silmänsä, levitti kätensä ja antoi tuulen tulla, nostaa käsivarret ylös, lepattaa ja pöllyttää takinhihoja. Hän odotti jäätä, terävää lohkaretta joka tulisi ja osuisi häneen ryminällä, paiskautuisi hänen päälleen, korkeana ja murskaavana, työntäisi ja nostaisi ilmaan, korkealle maan ja rannan väliin, suuren, alla aukeavan veden päälle.
- Tule poika syrjemmälle sieltä!
Joku vetäisi hänet nopeasti kauemmas rannasta ja kiskaisi nurin maahan. Anselmi kieri rantatörmää alas. Rantapenger pyöri silmissä, kokkareinen maa raapi kasvoja. Kun hän kömpi pystyyn, tuuli sai taas heti otteen, hän kompuroi eteenpäin, välillä konttasi, välillä pääsi melkein seisomaan ja eteni kaksinkerroin. Tuuli tempoi yhä takkia, hankasi poskia, niskaa ja kaulaa. Anselmi alkoi sukia hätäisesti ryvettyneitä vaatteitaan, pysyi yhä kauemmin pystyssä, pääsi kuin vahingossa tuulen suojaan.
- Kenenkäs poika sinä olet? Vanha, kumara ukonkäppänä seisoi Anselmin vieressä jalat harallaan, lakki painettuna niin syvälle korviin, että se pysyi päässä hurjasta viimasta huolimatta."