Olen usein yrittänyt selvittää suhdettani äitini olemukseen ja isäni olemukseen, etsinyt suuntaa milloin kapinoiden, milloin alistuen. Milloinkaan en ole voinut ymmärtää enkä selittää näiden elämäni kahden portaalihahmon luonnetta. Heidän melkein samanaikaisen kuolemansa aikoihin minä tajusin, kuinka syvästi olin heistä vieraantunut. Suru valtasi minut, mutta ei heidän takiaan, sillä heitä minä tuskin tunsin, surin niitä laiminlyöntejä, jotka olivat ammottavan tyhjyyden tavoin saartaneet lapsuuttani ja nuoruuttani. Surin siksi, että tajusin sen yhteiselämän jota perheen jäsenet olivat yrittäneet ja kestäneet toistensa kanssa parin vuosikymmenen ajan, epäonnistunee täydellisesti. Suruni oli tuota liian myöhään –tunnetta, joka painoi meitä sisaruksia haudalla ja ajoi meidät sitten taas hajalle, kunkin omaan erilliseen elämäänsä. Äitini kuoleman jälkeen isäni, jonka koko elämää oli hallinnut väsymätön työ, yritti vielä kerran herättää kuvitelman uudelleen alkamisesta. Hän lähti matkalle Belgiaan solmiakseen siellä, kuten hän sanoi, liikesuhteita, mutta perimmältään vain kuollakseen kätkössä niin kuin haavoittunut eläin. Hän matkusti murtuneena miehenä, jaksoi liikkua vain vaivalloisesti kahden kepin varassa. Kun minä, saatuani ilmoituksen hänen kuolemastaan Gentissä, olin laskeutunut Brysselin lentokentälle, koin ahdistuneena uudelleen sen pitkän tien, jonka isäni oli joutunut kulkemaan, jalat verentungoksen herpaannuttamina, portaita ylös, portaita alas, eteishallien ja käytävien lävitse. Oli maaliskuun alku, kirkas taivas, räikeä auringonpaiste, kylmä tuuli Gentin yllä. Kävelin katua pitkin ratapenkereen vierellä kohti sairaalaa, jonka kappelissa isäni lepäsi paareilla.

Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.