Filppula, Jaska

Kuvatiedoston lataaminen

Photograph information

Kuva: Like

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Koulutus tai tutkinto

Ammatti

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Teokset

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Kirjailijan omat sanat

VAPAAMUOTOINEN CURRICULUM VITAE

Synnyin vuonna 1965. Vanhempani olivat Pohjanmaalta, siellä he tapasivat ja sieltä he muuttivat Poriin ja siellä he erosivat ja muuttivat takaisin Pohjanmaalle. Minä jäin äitini seuraksi.

Kasvoin Ilmajoella, Koskenkorvan kylässä. Olin Seinäjoen iltalukion ylioppilas muuttaessani Helsinkiin, olin pesulatyöntekijä ensimmäisen talven, sitten postinkantaja, sitten astiankantaja. Otin lomaa. Pariisilaisessa kahvilassa satuin lukemaan Le Mondesta orkesterista, jonka laulajalla oli suomalainen nimi. Hän oli amerikkalainen, orkesteri oli ranskalainen. Tutustuin heihin ja he halusivat tulla Suomeen, laulajan isoäidin vanhaan kotimaahan. Lupasin tiedustella onko se mahdollista. Kotimaahan palattuani kävin Tavastia-klubilla kysymässä huolivatko he tällaista orkestereita lavalleen, eivät huolineet. Toisessa lauseessa tiedustelin klubilta töitä ja sille tielle jäin, minusta tehtiin baarimestari. Kirjoitin musiikkijuttuja Iltalehteen ja matkakertomuksia Ilkkaan, matkustelin paljon, aina kun sain tilaisuuden. Matkojen tarkoitus oli sytyttää minussa oikeanlainen inspiraatio. Halusin saada valmiiksi romaanikäsikirjoituksen. Kannoin matkakirjoituskonetta läpi puolen Euroopan, kannoin sitä Australiassa ja kannoin sitä Yhdysvalloissa. Noina vuosina kirjan aihe vaihtui ja matkakohteet, myös mekaaninen kone vaihtui sähkökirjoituskoneeseen. Tein paljon töitä, enemmän baaritiskin takana. Headhunter otti minuun yhteyttä. Minua pyydettiin jättämään Tavastia ja siirtymään ravintolapäälliköksi kilpailevaan musiikkibaariin. Suostuin oitis, yhdellä ehdolla, tarvitsin lomaa. Lähdin viimeiselle matkalle ennen uuden haasteen vastaanottamista ja kirjoitin barcelonalaisessa hostellissa kahdessa viikossa käsikirjoituksen, joka hyväksyttiin samassa ajassa, vuosi oli 1992. Hektinen vuosi, ja nopeiden päätösten. Nyt olin tuleva kirjailija, viiden vuoden yrittämisen jälkeen. Käsikirjoituksen miljöönä oli vuoden 1806 paikkeilla oleva Eurooppa ja päähenkilönä sitä ympäriinsä seikkaileva itävaltalainen lääkäri joka syö asiakkaansa.

Tein vielä kesän töitä ravintolapäällikkönä ja syksyllä sanouduin irti. Baarit eivät kaivanneet minua sillä puolen tiskiä, totesin headhunterille joka oli tuohon aikaan jo vakituinen ryyppykaverini, maailma sen sijaan kaipasi uutta tekstiä. Lähdin reissuun, suuntana jälleen Espanja, ryhdyin kirjoittamaan käsikirjoitusta katalonialaisesta poliisista joka rakastuu suomalaiseen naiseen ja tämän suosioon päästäkseen ryhtyy välittämään huumeita. Aioin palata Suomeen takaisin siinä kohtaa kun esikoiseni tultaisiin julkaisemaan, olin nähnyt siitä jo oikovedoksia.

Espanjassa ollessani markka lähti kellumaan. En tiennyt mitä se tarkoitti, mutta sen verran tajusin että jotain oli tapahtunut, koska markkojani ei enää noteerattu rahanvaihtopisteissä. Minulla oli paljon markkoja matkabudjetissa, sitten ei ollut enää paljon mitään. Neljännes katosi tuosta vain. Palasin Suomeen ihmettelemään mitä on tekeillä. Huomasin tulleeni keskelle katastrofia, sen nimi oli lama. Koin sen omalta kohdaltani siten, etten saanut enää töitä mistään, en muuta kuin pimeästi. Kävin sosiaalitoimistossa, he kehottivat muuttamaan takaisin Espanjaan, Suomessa ei ollut enää tulevaisuutta. Niin he sanoivat. Olihan minulla sentään. Kirja oli tulossa ulos. Tosin taloudellisen tilanteen vuoksi se oli tulossa ulos hieman oletettua myöhemmin. Ehkä parin kuukauden päästä, tai puolen vuoden, ehkä ensi vuonna. Vuoden päästä sopimus purettiin, sain pitää ennakot. Kustantaja lakkasi kustantamasta kaunokirjallisuutta ja vetäytyi tietokirjallisuuden pariin. Oli vuosi 1993. Minulla ei ollut edelleenkään töitä, ei vakituista asuntoa. Hain Turun Yliopistoon, pääsin, ja jäin sinne.

Valmistuin filosofian maisteriksi vuonna 1999. Taidehistorian laitokselle tekemäni lopputyön aiheena olivat äänilevyjen kannet. Se oli sen verran marginaalista tutkimusta kaunotaiteiden puolella, ettei aiheeni kaivannut jatkotutkimusta enää sillä laitoksella. Sen sijaan minut hyväksyttiin jatko-opiskelijaksi Kulttuurihistorian laitokselle ja aloin valmistella tulevaa tohtorinväitöskirjaani aiheena rockmusiikin visuaalinen markkinointi. Se tarkoitti melko lailla samaa kuin levykannet. Sain pienen apurahan ja työstin parissa kuukaudessa sata sivua aihepiirin mutaisilta juurilta, bluesmusiikin ja mustien muusikoiden markkinoinnista (jota ei visuaalisessa mielessä ollut). Kulttuurihistorian laitos kehotti kaventamaan aihepiiriäni. Pelkkä 1980-luku, aika joka oli ollut osa omaa elämääni ja jonka sen takia oletettavasti paremmin tunsin, sen mainoskielen tutkiminen riittäisi laitokselle. Nyt olin haukkaamassa liian ison palan. Niin he sanoivat ja turhauduin. Minulla oli sata liuskaa turhaa tekstiä. Sata sivua bluesmusiikin historiaa, joka ei kelvannut tutkimusaiheeksi. Keskeytin opintoni. Osaksi lisärahoituksen puutteeseen ja toiseksi osaksi sapetukseen. Siitä eteenpäin minulla oli paljon luppoaikaa. Työhakemuksia miettiessäni pelasin pasianssia tietokonetta vastaan ja muokkasin satasivuisen blues-tutkimukseni pohjalta romaanin, jonka WSOY laittoi ulos syksyllä 2002. Minusta tuli kirjailija vahingossa.

Romaani Chicago, 1959 oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Samoin se oli Runeberg-palkinto-ehdokkaana. Teosta kiiteltiin, se oli arvostelumenestys, myyntimenestys ei kuitenkaan. Samaa ”Amerikan saagaksi” kutsuttua tematiikkaa jatkoin vielä kahden romaanin; Virginia City, 1965 ja Kauniita ilmoja (Bel Air 1967), voimin, kunnes katsoin olevani valmis siirtymään kotimaan tantereille ja kirjoitin kotiseuturomaanin Me ei oltu valtaosaa (LIKE, 2009).

Elämäkertatietoa

opinnot: kirjallisuus ja taidehistoria

palkinnot:
Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkuus 2002 (Chicago, 1959)
Runeberg-palkinto-ehdokkuus 2003 (Chicago, 1959)

MAKUASIOITA:

JASKA FILPPULAN KIRJALISTAA

1) kovaksi keitetyt amerikkalaiset

Raymond Chandler – Pitkät jäähyväiset
James M. Cain – Postimies soittaa aina kahdesti / Vahinko ei tule kello kaulassa
Jim Thompson – Hurja yö
James Ellroy – Musta Dahlia

2) mustat amerikkalaiset

James Baldwin – Jos tämä katu osaisi puhua
Richard Wright – Pikku jumalat
Toni Morrison – Jazz

3) yhteiskunnalliset ja individualistit amerikkalaiset

Jack London
John Steinbeck – Taipumaton tahto
Kurt Vonnegut – Kissan kehto
Malcolm Lowry – Tulivuoren juurella

4) saksalaiset lauseenrakentajat

Franz Kafka – lyhyet kertomukset, mietelmät
Günter Grass – Kissa ja Hiiri
Siegfried Lenz – Saksantunti

5) rappioromantikot

Edgar Allan Poe – Rue Morguen murhat
Charles Baudelaire – Pahan kukkia

KUVATAIDETTA JA KIRJALLISUUTTA

William Blake – rinnalla kuunneltavaksi 60-luvun lopun psykedeelistä rockia ja luettavaksi Jim Morrisonin runoutta

Albert Dürer – James Joycen Taiteilijan omakuva nuoruusvuosilta
Hieronymus Bosch – Francois Rabelais’n Pantagruel

Francisco Goya – Cervantesin Don Quijote (I osa)

Emil Nolde – Siegfried Lenzin Saksantunti

PARAS YHDYSVALTALAINEN NYKYROMAANI MIESMUISTIIN

David Treuer – Hiawatha

Kertoo rakennustyömaintiaaneista ja reservaattipummeista tavalla, joka tuo kovasti mieleen Suomen ja suomalaiset.

Tekstinäyte

PIDOT

Julius Rothmaier aloittaa

Synnyin lopputalviseen kaupunkiin, koska juuri sillä hetkellä maailmassa ei ollut muita vuorossa. Minut synnytettiin ulos kantavan äidin mahasta vaikka en ollut koskaan tuntenut siinä hyvin suunnitellussa ja tarkkaan veistetyssä tilassa kylmää tahi puutetta enkä lainkaan myöhemmin liepeisiini tarttuvaa katkeruutta. Minä synnyin, sillä jollen olisi syntynyt, ei maailmanjärjestys nyt olisi itsensä. Koko tuottava ja räiskyvä toimintani, tämäkin kirjoitus ja kaikki aikaisemmat sanat, osoittautuisivat hölynpölyksi. Minut oli synnytettävä, koska kaikki mikä tulee tapahtumaan ei voi olla pelkkää lorua. Olen tarinani keskipiste niin kuin maapallo on aurinkokunnan herra.

Kuvitella miten moni ihmisenkaltainen oli ehtinyt raivata katuja puhtaiksi ennen minun ilmestymistäni paikalle, oli valanut perustuksia talojen alle, pykännyt rakennustelineitä ja koputellut kokoon nurkkia, seiniä, harjaa ja ullakkoa pelkästään minun tulla sisään. Kuinka monta kuollutta sielua vaadittiin. Kuinka monta sairastunutta kotini kulmilta hukkui yöhön ja kuinka monta katosi iankaikkiseen, samanlaiseen, syklinä toistuvaan talveen ennen kuin astuin, ennen kuin liukastelin, ennen kuin uin herttaisesti sisustetusta sopestani tälle kuivalle näyttämölle, näille kuiville pahnoille, isovarpaani ja nilkkani rautakaiteisen vuoteen päätyä nuollen. Oh. Mikä yllätys. Olla tässä, syntyneenä.

2

Luento alkaa Naabin ylittävällä sillalla

Minun nimeni Joachim Blatte on sama nimi kuin isoisälläni, olen velkaa sen hänelle, hän sen päätti että olen Blatte. Tehtäväni on tässä sillalla selvittää teille jälkijättöisille kotikaupunkimme historia, minut on valittu tähän tehtävään vaikka onkin turkasen kylmä ja pimeätä. Ainoat kuulijani ovat luontokappaleita, jotka viluisen oloisina tarkkailevat toimiani kaupungin puoleiselta rantatörmältä. Ne ovat lintuja, lajia en tunnista, luonnontieteet eivät ole alaani. Mahdollisesti vesilintuja, ehkä kurkia tai kookkaita lokkeja. Nyt minä aloitan, sillä lämpimikseen sitä on vaikka puhuttava. Seison kaupunkiin johtavalla sillalla ja on talvi. Sitä paitsi ystäväni Niklas Grennen on myöhässä ja hänen oli määrä tulla minut täältä vapauttamaan, jotta saisin jatkaa jutustelua lämpimässä tavernassa.

Tämä vuosi kahdeksantoistasataakuusi jumalan siunaamassa Hengeleinin kaupungissa Baijerin kuningaskunnassa on ympärillä vallitsevaan, aseita kalisuttelevaan todellisuuteen nähden sujunut varsin mallikkaasti. Kaupunkimme väkiluku on hieman alle tai hieman päälle tuhatkaksisataa riippuen siitä miten pitkälle kaupunginrajojen katsotaan ulottuvan, kaupungin muureilleko vain vai myöskin aina metsiin ja maaseudulle. Vain puolet meistä lienee enää paljasvarpaisia Hengeleinin poikia, loput on virta tuonut, ja meitä loppuja alkaa kohta olla enemmän kuin alkuperäisiä siinäkin tapauksessa että alkuperäisten asukkaiden vaimot ja lapsetkin laskettaisiin mukaan. Vanha väki asuu kaupungin muurien sisäpuolella harjoittaen kaupankäyntiä, majatalotoimintaa, käsitöitä ja viljelyä ja karjankasvatusta. Uuden väestönosan, johon joukkoon periaatteessa minäkin kuulun, leipä tulee metsistä ja sahoilta paitsi minun leipäni. Tämän uuden ja sanotaanko milteipä kulovalkean tavoin levinneen työteliään elinkeinonalan ja pitkin metsiä rehottavien puunhakkaajien myötä Baijerin keskushallinto myönsi Hengeleinin kauppalalle kuusi vuotta takaperin kaupunki- ja niin muodoin myös veronkanto-oikeudet. Meillä on myös kaunis koulurakennus kaupungin laidalla, tällä haavaa todellakin ainoastaan yksi ainoa rakennus, ja minä olen sen koulun opettajista toinen, toinen on Niklas Grennen, joka lienee juuri tälläkin hetkellä ahkeroimassa uuden historian parissa siellä missä minäkin haluaisin olla, kuohuvan oluen, kuumien makkaroiden ja Veran runsaiden antimien äärellä mutten ole, olen kahden linnun kanssa sillalla, mistä näkee vain kaksi vuotta vanhan koulumme päätysivun keltaisen tiiliseinän häämöttävän kaupungin länsilaidalla, siis likellä Naabin mutkaa. Tehtäväni ei kuitenkaan ole perehdyttää teitä kaupungin nuoren opinahjon värikkääseen alkutaipaleeseen, joka, jos saa sanoa, ei ole tällä hetkellä juuri muuta kuin henkitoreissaan ja matkansa päässä, menkääpä kysymään vain Fritzin kellarista, siellä niitä huumorilla väritettyjä, tuhruisia juttuja kuulee, eikä vähiten kollegani viljalti käyneestä suusta.
Jätän koulumme ja kaupungin asiat tähän ja otan tutkivan suurennuslasini alle seuraavaksi Hengeleinin maineikkaan ja ainoan lääkärin, Julius Rothmaierin.

3

Äidin osa

Olen ainoan poikani ainoa äiti ja arvatkaa vain paljonko me molemmat tästä kärsimme. Mieheni osoittautui veltoksi ja haluttomaksi jo varhaisella iällä ja minä odotin vuodet pääksytysten kunnes ikä vei minustakin voiton ja tässä sitä nyt ollaan. En ehtinyt täyttää sukuni, en liioin mieheni suvun toiveita, puhumattakaan omistani. En ehtinyt saavuttaa onnea, jonka olen nähnyt toisten vaimojen rintojen alla, en ylpeyttä, joka hehkuu heidän lantioissaan. En ole ollenkaan heidän tasollaan, en noiden homssuisten lutkien jotka ikään kuin minulle näyttääkseen tarvitsevat kahdet kärryt tullessaan puistoon ja kahdet hoitajat purkaessaan hedelmöittyneen lastinsa nenäni alle kirkumaan munkkeja ja pipariminttua. He kokoavat katraansa päivänvarjojensa alle niin kuin sirkuksessa kerätään villakoirat ja samalla tavalla ne päästävät pentunsa juoksemaan eri suuntiin niin että monien rauhallinen sunnuntai pilaantuu, he ottavat lapsensa mukaan vain näytön vuoksi, se on selvää. Minä olen nähnyt millaisella vaivalla nuo taaperot pitää ajaa takaisin kärryihin, miten kauan paksujalkaiset hoitajat saavat heidän perässään taapertaa ja houkutella pikkuriiviöitä munkeilla kotiin, nuo hoitajat säälittävät minua sillä näen heidän päällään leijuvasta mustasta savusta, että heidän tekisi mieli huutaa mutteivät he voi, sillä me kaikki kuuntelemme ja katselemme, miten lapset piiloutuvat rhododendronpensaisiin ja hoitajat lyllertävät puskien välissä varoen pilaamasta parasta ja toistaiseksi ainoaa sunnuntaikolttuaan, varoen tallomasta vieraitten varpaille, puutarhurin tekemille istutuksille, vaikka ne tänä kesänä ovatkin ellottavan turkoosin värisiä, varoen koko ajan ja sula sokeri valuu heidän paksujen, kiukkua kihisevien sormiensa välistä, ja äidit, nuo maanvaivat, heiluttelevat päivänvarjojaan vaaleanpunaisissa silkkihansikkaissaan joiden päärmeitä koristaa pitsi ja lasihelmet, ja voi miten heillä kuluu aika eivätkä he muuta tee, kuin polje puutarhurin yksivuotisia ylpeydenaiheita maan tomuksi jälleen.

Minulla on yksi poika ja olen yhden onnettoman pojan äiti, pojan joka ei kotiaan muista.

Juliusta oli niin vaikea synnyttää etten ymmärrettävistä syistä ole välittänyt tallettaa mieleeni kaikkia yksityiskohtia. Tohtorini on kertonut ettei epäterveellisiä ajatuksia pidä vaalia, että jos niin tekee ja ne päästää mielessään jylläämään liian vapaasti, eritoten tällaisen heikkoverisen naisen pääkopassa jos antaa jyllätä, ei siitä hyvä seuraa. Voi käydä että ajatukset kiinnittyvät pään sisään kuin simpukat kallioon ja alkavat näyttää yhtä rumilta ennen kuin ajavat kantajansa äkkiarvaamatta hulluuden partaalle. Kävin kerran niillä rajoilla, poikani oli tuolloin viiden, kuuden ikäinen, herkimmässä kehitysvaiheessaan. Silloin pääni teki tepposet ja olin vähällä menehtyä. Sain kahdesti ripin ja viimeisen voitelun ja hilpeäksi tekevää lääkettä ja vanhempani tulivat Murtzista saakka minut hyvästelemään ja Julius istutettiin vierelleni hänelle pitkäveteisiksi ja kieltämättä minulle piinallisen tukahduttaviksi tunneiksi. En osannut sanoa hänelle mitään viisasta, sillä en ole viisas, toivoin vain kuolemaa ja surua hänen silmiinsä, en kuollut ja hänen silmänsä pysyivät jäänsinisinä, analyyttisinä ja kylminä. Mutta en minä häntä hänen luonteenpiirteistään syytä. Syytän vanhempiani jotka eivät minua taitaneet lohduttaa saati saattaa viimeiselle matkalle kuin istuttamalla pikkupojan sängyn reunalle pitelemään keltaisista sormistani, joista kynnet olivat lohkeilleet ja lohkeilivat koko ajan lisää mitä kauemmin poikani pieni viileä käsi hikisiä, hiljalleen sinertyviä sormiani rutisti. Eikä kukaan minua auttanut, vain Jumala oli kutsuttu hätiin mutta hän ei tullut, joten lakkasin varmuuden vuoksi uskomasta. Jollei hän ollut tuloillaan siihen huoneeseen, jossa poikani pahoinpiteli kättäni, oli minun turha odottaa enää muitakaan ihmeitä. Siinä tapauksessa minun oli parannuttava itse. Vedettävä hellä varoen käteni irti poikani otteesta, käsi pois sormistani, toinen ranteen ympäriltä, rauhoitettava pulssini ja tyrkättävä hänet isäni syliin ja kysyttävä lisää valeriaanaa ja sen jälkeen verhot sivuun. Itse hoidin itseni jalkeille, ei tässä muuten enää oltaisi. Kukaan ei kiittänyt minua ihmeparantumisestani, kaikkia muita tahoja kyllä muisteltiin kädet ristissä ja toinen käsi kukkarolla ja kaikki kädet ojossa ryntäämässä halaukseen muttei minua kohti. Nyt tiedän että he yrittivät kätkeä pettymyksensä, kun en poistunut heidän luotaan niin kuin säädetty oli. Vanhempani joutuivat palaamaan tyhjin toimin takaisin Murtziin jahka olivat ensin moittineet minua elämästäni ja hulluudestani ja toipumisestani. Niin he tekivät marssiessaan ulos sakastin sivuoven kautta rippituoliin ja sitä kautta valjakon kyytiin. En sen koommin heitä enää nähnyt. Täällä minä silti olen. Pyh.

- julkaisemattoman romaanikäsikirjoituksen aloitus vuodelta 1989

Lähteitä ja viittauksia

Kotimaisia nykykertojia. 6 / toim. Ismo Loivamaa. BTJ Kustannus, 2007.