Sankari, Annikki

(Helsingin Sanomat 6.1.1950)

"Olen kai romantikko. Kuuntelen ja katselen elämää kuin jotakin "toteutuvien toiveiden maata", joka voi antaa kipinän kun tuli uhkaa sammua kesken. Tarvitsen ihmistuntemusta ja selkeitä mielikuvia jotta kuvaamani ihmisolennot voisivat olla totta. Eikö olekin niin, että kuvankin täytyy olla totta?" Sankari pohtii.
Tieni oli lyhyt kun sille lähdin. Pieni lehti oli julkaissut kaksi juttuani ja jotain jäi itämään. Meille syntyi pieni poika ja pojan nukkuessa äiti kirjoitti. Sivuja tuli yli 400. Paketoin ja lähetin löytyneellä osoitteella, ja muutaman viikon kuluttua Helsingistä tuli puhelu. Minut kutsuttiin keskustelemaan käsikirjoituksesta. Tein Helsingissä viitteiden mukaiset korjaukset ja palasin kotiin mukanani ensimmäisen kirjani kustannussopimus. Se oli tien alku" Sankari kuvaa tietään kirjailijaksi.

"Varmaan aika vähän niminä", Sankari vastaa kysymykseen siitä, miten Päijät-Häme tai päijäthämäläisyys heijastuu hänen tuotannossaan.
"Olen elämäni aikana muutellut asuinpaikkaani ja joitakin viipymisiä on ollut kaukana päiväntasaajan toisella puolella. Matkoilta jää mukaan muistoja, elämänpiiri laajenee, mutta kotiseutu on aina muuttumatta mukana. Olen lähes jokaisella matkallani saanut uusia ystäviä, sillä hyvin monet puhuvat englantia, ja minä olen opetellut vähän joitakin heimokieliäkin, lähinnä omaksi iloksi ja vähän hyödyksikin joskus.
Englannin entisissä siirtomaissa on keski-ikäisiä, nuoria ja lapsia, jotka puhuvat ymmärrettävää englantia, sillä britit järjestivät kielen opetusta kouluihin saadakseen itselleen käyttökelpoisia työntekijöitä. Olen jokaisella matkallani yrittänyt päästä puheisiin paikallisten ihmisten kanssa, kuunnella ja mahdollisuuksien mukaan tutustua heihin niin paljon, että syntyy selkeä muistojen kuvio, joka elää ja soi ja vaihtaa muotoa ja väriä, ja johon sisältyy mahdollisimman siitä, mitä olen nähnyt ja kuullut, ja elänyt siten lävitse mahdollisimman paljon ennestään vieraan kansan elämänkuvioita, iloa ja onnea, jos kärsimystäkin.
Muistin mummin sanat ja äänen silloinkin, kun mummi ja Päijät-Häme olivat kaukana lumen ja talven takana, ja me kävelimme hiekkarannalla Sri Lankassa. Meillä oli sandaalit kädessä, vettä oli nilkkaan, nousuvesi tulossa. Juttelimme kävellessämme, nousuvesi oli tuttu jokapäiväinen, toi vain joskus aaltojen pitkään ajelemia ylivuotisia kaisloja hiekan keltaiseen kirkkauteen. Joku pieni ja kevyt kulki vierelläni, kun katsoin hänkin katsoi, pieni ruskea tyttönen. Katseeni rohkaisemana lapsi pisti pienen viileän kätensä käteeni ja ruskeat silmät katsoivat silmiini; ja hento ääni kysyi arasti: "Are you my friend?". Silloin juuri melkein näin silmieni edessä Päijänteen päilyvän pinnan vihertävän meriveden sijasta, ja korvani olivat kuulevinaan Pyhänpään vuoren jylinää, vaikka en ollut sitä todellisuudessa koskaan kuullut. Otin lapsen käden käteeni ja tunsin sen viileyden. Kysyin lapselta paleleeko häntä. "No, of course not", lapsi sanoi ja hymyili. Aamiaisella muistin taas tytön ja ihmettelin miksi Pyhänpään Haltija taas oli siinä ihan kuin samassa ruokasalissa. Mikä yhdistää pienen ruskean tytön kaukaisen kylmän vuoren haltijaan? Tuntuu kuin ne olisivat sukua, ei vain toisilleen vaan minullekin? Yhtäkkiä se selvisi, Buddha! Mummi sanoi: Hyvä haltija. Buddhakin on hyvä. Ne hohtavan valkoiset palmunlatvojen keskeltä kohoavat kupolit, ja messingin värinen jättiläiskokoinen kauniisti muovattu Buddha, ei hänkään voi olla muu kuin hyvä. Luostarin nuoret munkit eivät astu maassa ryömivän toukan päälle, ei muurahaisenkaan päälle. Nuoret noviisit lakaisevat varoen käytävät niin, että muurahaiset pääsevät ruohikkoon turvaan. Veimme valkoisia lootuksia kauniin ja lempeän Buddhan eteen maljakkoon. Teki mieli koskettaa rauhallisena hiljaa lepäävää kättä, mutta en rohjennut. Olisivatko Pyhänpään Haltija ja Candyn kaupungin kaunein Buddha sukua toisilleen?
Sydäntä kylmäsi, kun kerrottiin tsunamin tuhoista. Teki mieli kirjoittaa Beruwelaan ja kysyä, mutta en uskaltanut. Ne alueet eivät olleet pahimmilla tuhoalueella, mutta Callen kaupunki saattoi olla vaara-alueella, mutta en rohkene kysyä. Toivoa on niin kauan kun ei tiedä. Minulla on Susiripala de Silvan osoite, mutta en uskalla. Sain muutama vuosi sitten hääkutsunkin Callen kaupunkiin, mutta siihen vuodenaikaan Sri Lankaan ei ollut järjestettyjä matkoja, en uskaltanut yksin. Häälahjan kuitenkin lähetin" Annikki Sankari jatkaa.