Helminen, Seppo

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Koulutus tai tutkinto

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Kirjailijan omat sanat

Tärkeää kirjoittamisessa on tiedon ja tunteen yhdistäminen.
Ne eivät ole toisistaan erillisiä asioita. Ne ovat maailmankuvamme
ainoat tukijalat ja yhdellä jalalla on vaikea seistä.

Elämäkertatietoa

Syntynyt
19.11.1946 Janakkalassa, asuu Halikossa

Opinnot
yhteiskuntatieteiden maisteri

Ammatti
kirjallisuuskriitikko

Harrastukset
matkailu (ennen), nyt matkakirjat. Orwellilaisen hallintokielen pilkkaaminen ja puhkominen. Rintamamiehenä sukupuolisodassa. Elämäntaito- yms. oppaiden julkinen ihmettely.

Palkinnot
Halikon kunnan taidepalkinto 1992

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Muu tuotanto
Aikuiskouluttajan ammattikäytäntö. Tampereen yliopisto 1975
Työttömyyden kasvot. Kirjayhtymä 1983
Miehen mallit. Toimitustyö Merja Hurrin kanssa. Kirjayhtymä 1985
H. V.: kirjeitä veljelle. Väestöliitto 1986
Alhaalta näkee kauas: kuvia meistä suomalaisista. Cultura 1992

Lehtiartikkeleita 1980-luvulta lähtien, varsinkin Alkoholipolitiikka/Yhteiskuntapolitiikka -lehdessä.

Tekstinäyte

hänen vatsansa kasvoi ja minä
en voinut olla
kuvittelematta
häneen pientä myyrää
kaivamassa käytäviään
kasvavan multakumpareen alla
niin alkoi poika pesiä näissä nurkissa
joissa toivonkipinät kuin ilotulitus
kaikkien uusien vuosien



kun ensimmäistä kertaa nousit
horjuville jaloillesi
minussa lepatti ilo kuin perhonen
joka lävisti neulana pelko:
mitä elämä sälyttääkään selkäsi
jalkojesi kantaa

pelon suurissa kokoelmissa
ilon harvinaiset lajit




nousit vaihdepyöräsi selkään
nuori cowboy ja minä kehystän
itseni ikkunaan ja sinä heilautat
näkemiit ja minä olen iloinen pilke
kerrostalon lasisilmässä




menestymisen imussa
meni ensin kaikki hyvin
sitten meni kaikki

jäljellä vain vatsahaava
kuin viallinen vetoketju
ja koko elämä
kuin kulkisi sepalukset auki




tulevaisuus on tähtiin kirjoitettu
mutta menneisyytensä on ennustettava
päivittäin
tarinoista punon häkkini oman
ja papukaijana laulan laulut
lauluilta pois
silmieni sinessä ripsiäni
viattomasti räpytellen
siiviksi luulen
lennän
kun viimeisetkin oljenkorret
roskana
luudalla ripsien alle maton
häkkini lakaisen
sisäsiisti




alan olla jo siinä iässä
katson miten päivä levittää
kohti syksyä
lyhenevät siipensä ja näen itseni
sen viistossa valossa:
äitinsä ainoa poika
jolla on kaksi sisarusta
ei oppinut itse
lentämään
mutta kaiken oppi
nimeämään
otsikoimaan saamattomuutensa
realismiksi


Kokoelmasta Sorsanpoikani





Ote tutkimuksesta Työttömyyden kasvot


PAKOLAINEN

Hän tuo jotenkin mieleen kauan sitten hylätyn punaisen mökin. Mies, jonka yllättävän lapsenomaisissa, hiukan pöhöttyneissä kasvoissa rehottaa ajamaton parransänki kuin ahne sammal, joka syö hänen piirteitään. Hän rehottaa. On kylvämätön ja kyntämätön. Kaikesta näkyy ihmisen kätten puuttuminen?
Häntä kutsutaan vaivautuneen vältellen sosiaalisesti työrajoitteiseksi. Ihmiset tuntevat hänet juoppona. Tiiviin nousujohteisen harjoitusjärjestelmän tulos. Hän on työmarkkinallinen ihmisraunio josta sileäleukaiset äänettömät voittajat ja pehmeät tehotiskaajat jauhavat aineksensa kaikkien työttömien muotokuvaksi.
Kaikki hänet tuntevat. Mutta silti hän on musta aukko meidän sivistyksessämme.
Musta aukko, johon me kaadamme tietämättömyytemme työttömyydestä, yksittäiset ennakkoluulomme, solidaarisuuden puutteemme, salatut tarkoitusperämme ja koko kilpailuyhteiskuntamme sulan hulluuden. Ja katso siinä meillä on valmis stereotypia (kirjapainomenetelmä, jossa käytetään valettuja painolaattoja, joiden pinnassa tarkka jäljennös ladelmasta). Stereotypia, jolla meistä itse kukin painaa yksittäisen tai kaikkien työttömien historian. Etukäteen. Käsikirjoituksen ja roolisuoritukset esitettäväksi. "Per sona". Naamion kautta.
Tässä mielessä hän on tärkeä. Pelinappulana. Valumuottina. Korvaamaton.
Hän liehuu meidän silmissämme punaisena vaatteena. Esirippu, joka avautuu harvoin. Humalan unenomaista surrealismia, päihtymystä ja turtaa pöhnää.
Hän on äitinsä poika vieläkin. Hamaan vanhuuteensa saakka. Voimakkaan äidin varjossa kitunut ihmisentaimi. Sammakon poika, josta elämän piti suudella prinssi. Mutta ei. Lapsivesilaatokkansa uituaan, saatuaan maata jalkojensa alle ei päässyt elämän kanssa edes tekemisiin. Äiti hoiti suhteet elämään. Välitti, sanan kaikissa merkityksissä.
Viina tarjosi pakotien. Vapahduksen. Se oli kirkkaana soliseva puro, jota pitkin sammakonpoika pääsi tekemisiin maailman, elämän kanssa. Lähti maailmalle, mutta palasi jonkin ajan kuluttua takaisin. Jossain vaiheessa napanuora oli unohtunut katkaista. Se kiristi. Veti kotiin päin. Liekanaru ei katkennut. Ja sammakonpoika palasi sammakonpoikana. Elämä ei ollut suudellut hänestä prinssiä.
Jotain pientä hän on viime vuosien aikana yritellyt, mutta nyt hänen työmiehen roolinsa alkaa olla niin viinan ja kaljan syömä, ettei kukaan työnantaja häntä tahdo, vaikka hän saattaisi tahtoakin.
Menneisyys on kulkeva hänen saattojoukkonaan vielä vuosienkin kuluttua jokaiselle ovelle, jolle hän koputtaa. Ja yksikään työnantaja ei tällaista joukkoa tarvitse. Se vaikuttaa niin juhlaseurueelta, joskin tuhruiselta ja samealta. Ei työtä hamuavalta urakkatyökunnalta, vaikka hän tältä istumalta lopettaisi mallasjuomien henkien palvelemisen.
Jos yhteiskunnan uloslyönti- ja seulontakoneistosta esimerkiksi sosiaalitoimi ja työvoimahallinto yhteistyössä asettaisivat hänen suhteensa seulansa oikeaan asentoon, hän saattaisi ainakin ansaita omat tissuttelurahansa säädyllisellä tavalla. Työterapia? Hän tietää mahdollisuutensa. "Minähän oon tällanen vaan." Hän tällanen vaan. Työttömyyskeskustelussa muovattavissa oleva pelinappula. Edistykselliset (?) pelaavat hänellä kuin hän olisi saanut muotonsa työttömyyden seurauksena. Konservatiivit (?) kuin hänen muotonsa olisi työttömyyden syy. Arkikeskustelun mustavalkoisella laudalla häntä siirrellään kovin, muovaavin sormin itseään ja ennen kaikkea yleensä työttömiä vastaan.
Pelinappulat eivät saa palkkaa, mutta työ tekijäänsä kiittää.