Halla, Onni
Kuvatiedoston lataaminen
Photograph information
Kuva: Otavan kirjailijakuvasto
Elämäkertatietoa
Tulenkantajiin kuuluneen Onni Hallan tuotanto jäi melko suppeaksi. Hän aloitti julkaisemalla runoja tulenkantajien antologiassa, mutta ei julkaissut koskaan omaa kokoelmaa. Hallan esikoisromaani Mustat loimet sai aikanaan hyvät arvostelut, ja hänet nähtiin yhtenä kansankuvauksen uudistajista. Romaani ei kuitenkaan myynyt hyvin. Mustien loimien jälkeen Halla ei julkaissut pitkään aikaan. Hän sanoo julkaisutauostaan: ”Kirjoittelin kyllä kaiken aikaa yhtä ja toista ja tein suunnitelmia, mutta oikeaa otetta kirjalliseen työhöni en saanut enkä julkaissut enää mitään. Ehkä turtumuksen siemen oli itse ajassa, ehkä yhä raskaammin painava leipätyö eristyneisyydessä tukahdutti kirjalliset mahdollisuuteni.” Halla julkaisi kuitenkin vielä 1940-luvulla kaksi romaania, omaelämäkerrallisia aineksia sisältävän teoksen Pentti Harjun nuoruus ja tositapahtumiin perustuvan intohimomurhasta kertovan teoksen Oudot virrat, joka sai valtion kirjallisuuspalkinnon.
Tekstinäyte
Äkkiä hän oli voimaton, kaikkeen kyllästynyt ja täysin voimaton.
Sitten hän näki kuin jostain kauempaa, kuinka raivon myrsky nosti Elinan maasta hänen käsiensä väliin, alkoi tempoa siinä edestakaisin, nosti ylös, painoi Elinan alas melkein kaksinkerroin, nosti ylös, hellitti sitten yhtäkkiä ja päästi putoamaan kourun pohjalle, josta säikähtynyt ääni sanoi:
Sitten hän näki kuin jostain kauempaa, kuinka raivon myrsky nosti Elinan maasta hänen käsiensä väliin, alkoi tempoa siinä edestakaisin, nosti ylös, painoi Elinan alas melkein kaksinkerroin, nosti ylös, hellitti sitten yhtäkkiä ja päästi putoamaan kourun pohjalle, josta säikähtynyt ääni sanoi:
»Mauno. Mauno, miksi sinä tuolla tavalla raivoat? Älä nyt enää ole tuollainen.»
Melkein siinä samassa Mauno oli jo polvillaan Elinan vieressä, silitti hänen kättään, silitti päätä, silitti ruohontupsuakin siinä vierellä ja sanoi niin hellästi kuin suinkin osasi:
»Rakas. Kaikkein rakkain, anna anteeksi. Anna minulle anteeksi. Olen tällainen. Olen aina ollut. . . Tämä tulee joskus. . . Se yllättää. . . enkä silloin tiedä mitä teen. . . Kaikki menee ympäri. . . Kaikki tuntuu pimeältä . . . pääni on sekaisin... En voi sille mitään. . . En voi hillitä itseäni. . . En voi mitään. . »
- - -
Ei ollut ihme, että Elina pelkäsi häntä ja halveksi. Ei ollut ihme, että Elina sen jälkeen kulki toisia teitä kuin ennen. Sinä yönä hän oli säikähdyttänyt Elinan perin pohjin. Hän oli näyttänyt Elinalle pimeimmän puolensa, jota itsekin pelkäsi ja kauhistui.
Kukaan muu ei tiennyt siitä, kukaan muu ei ollut nähnyt sitä.
Mutta nyt Elina tiesi.
»Tulet hulluksi», oli Mauno kuulevinaan jonkun sanovan.
»Hulluksi sinä vielä kerran tulet.»
Kuuluiko se lattian läpi alhaalta vai tuliko se seinän takaa, jossa vanha mies toisinaan käveli lampaannahkatohveleissaan. Tai sanoiko joku sen tässä samassa huoneessa.
Mauno nousi ja meni yli lattian. Hän pujotteli pöytien välistä akkunan luo. Hän katsoi siitä ulos.
Dagmarinkatu oli yhtä hämärä, kuin se aina tähän aikaan oli.
Auto odotti kadulla. Sekin oli pimeänä, vain sen katolla hypähteli musta välke, kun jonkin sähkölampun valo sattui siihen.
Mitään ääntä ei voinut sieltä tulla.
Sen täytyi tulla tästä huoneesta. Se oli hänessä itsessään.
Hän pelkäsi ja halveksi itse itseään.
(Oudot virrat 1949)
Melkein siinä samassa Mauno oli jo polvillaan Elinan vieressä, silitti hänen kättään, silitti päätä, silitti ruohontupsuakin siinä vierellä ja sanoi niin hellästi kuin suinkin osasi:
»Rakas. Kaikkein rakkain, anna anteeksi. Anna minulle anteeksi. Olen tällainen. Olen aina ollut. . . Tämä tulee joskus. . . Se yllättää. . . enkä silloin tiedä mitä teen. . . Kaikki menee ympäri. . . Kaikki tuntuu pimeältä . . . pääni on sekaisin... En voi sille mitään. . . En voi hillitä itseäni. . . En voi mitään. . »
- - -
Ei ollut ihme, että Elina pelkäsi häntä ja halveksi. Ei ollut ihme, että Elina sen jälkeen kulki toisia teitä kuin ennen. Sinä yönä hän oli säikähdyttänyt Elinan perin pohjin. Hän oli näyttänyt Elinalle pimeimmän puolensa, jota itsekin pelkäsi ja kauhistui.
Kukaan muu ei tiennyt siitä, kukaan muu ei ollut nähnyt sitä.
Mutta nyt Elina tiesi.
»Tulet hulluksi», oli Mauno kuulevinaan jonkun sanovan.
»Hulluksi sinä vielä kerran tulet.»
Kuuluiko se lattian läpi alhaalta vai tuliko se seinän takaa, jossa vanha mies toisinaan käveli lampaannahkatohveleissaan. Tai sanoiko joku sen tässä samassa huoneessa.
Mauno nousi ja meni yli lattian. Hän pujotteli pöytien välistä akkunan luo. Hän katsoi siitä ulos.
Dagmarinkatu oli yhtä hämärä, kuin se aina tähän aikaan oli.
Auto odotti kadulla. Sekin oli pimeänä, vain sen katolla hypähteli musta välke, kun jonkin sähkölampun valo sattui siihen.
Mitään ääntä ei voinut sieltä tulla.
Sen täytyi tulla tästä huoneesta. Se oli hänessä itsessään.
Hän pelkäsi ja halveksi itse itseään.
(Oudot virrat 1949)
Lähteitä ja viittauksia
Mauriala, Vesa: Uutta aikaa etsimässä: Individualismi, moderni ja kulttuurikritiikki tulenkantajien elämässä 1920- ja 1930-luvulla.
Gaudeamus 2005
Saarenheimo, Kerttu: Kiitetty ja unohdettu romaani. Onni Hallan Mustat loimet. Teoksessa Proosan taiteesta: Leevi Valkaman juhlakirja. Turun yliopisto 1995
Uuno Kailaasta Aila Meriluotoon. Suomalaisten kirjailijain elämäkertoja. WSOY 1947
Viljanen, Lauri: Merkkivaloja. Kirjailijoita tällä ja tuolla puolen maailmansodan. WSOY 1929