Pakkanen, Jorma
Elämäkertatietoa
Sortavalan lyseo 1942-44
Turun suom. yhteiskoulu 1945-50
Helsingin yliopiston teol. tdk. 1950-55
Pappina Joutsassa 1956-58 ja Virolahdella 1958-62
HY:n matkapappina (asuinpaikka Tampere) 1962-64
Ristijärven kirkkoherrana 1964-67
Reposaaren kirkkoherrana 1968-92
Harrastukset historia, lukeminen ja sukututkimus
Turun suom. yhteiskoulu 1945-50
Helsingin yliopiston teol. tdk. 1950-55
Pappina Joutsassa 1956-58 ja Virolahdella 1958-62
HY:n matkapappina (asuinpaikka Tampere) 1962-64
Ristijärven kirkkoherrana 1964-67
Reposaaren kirkkoherrana 1968-92
Harrastukset historia, lukeminen ja sukututkimus
Tekstinäyte
- Kun sinut tuotiin takaisin Kokkolan työväentalolle, olitko peloissasi? aloitin.
- En oikeastaan. Jos totta puhutaan, niin minä tunsin aluksi suorastaan helpotusta. Ei ollut mitenkään hauskaa pakoilla koko ajan viranomaisia ja etsiä räätälin töitä kaupungista, missä ihmisillä oli omat tutut vaatettajansa ennestään. Kokkola on sentään niin pieni kaupunki, ettei siellä tarvita kovin monta räätälin ammatin harjoittajaa. Ja muuta työtä en osaa tehdä. Ja siksi toiseksi, minä löysin taas oman turkkini.
- En oikeastaan. Jos totta puhutaan, niin minä tunsin aluksi suorastaan helpotusta. Ei ollut mitenkään hauskaa pakoilla koko ajan viranomaisia ja etsiä räätälin töitä kaupungista, missä ihmisillä oli omat tutut vaatettajansa ennestään. Kokkola on sentään niin pieni kaupunki, ettei siellä tarvita kovin monta räätälin ammatin harjoittajaa. Ja muuta työtä en osaa tehdä. Ja siksi toiseksi, minä löysin taas oman turkkini.
- No sittenhän sinulle kävi oikeastaan hyvin. Ei siis enää lähdetty viemään soramontun reunalle?
- Ei lähdetty. Toisaalta, eihän se vankileirillä eläminenkään mitään elämistä ole. Kitumista se on. Ja kärsimystä. Hemmetinmoista sadattelua päivästä toiseen milloin mistäkin asiasta. Tätä Vaasan vankilassa oloa ei oikeastaan voi verratakaan Kokkolan työväentalossa virumiseen. Kymmenen neliömetrin alalla saattoi olla kymmenkunta miestä. Siis yhdellä äijällä oli asuttavana kokonainen neliömetri! Siinä maattiin sitten pitkin ja poikin ja nautittiin toistemme hiestä ja peräpään hajuista. Kun tuli keskellä yötä asiaa pihan perälle, oli hypittävä toisten yli ja siinä saattoi pimeässä kompastua kerran jos toisenkin ennen pihalle pääsyä. Eikä se käymälä ollut rakennettu semmoiselle miesmäärälle. Kun kaikki hätää kärsivät eivät tietenkään mahtuneet yhtä aikaa käymälän istuimille tai rännille, tehtiin tarpeet milloin mihinkin.
Toukokuussa oli sitten kusen vallassa koko piha, koska se oli vinossa asuinrakennuksiin päin. Haistele siinä sitten kevätaamun raikkautta ja kukkasten sulotuoksuja! Täällä Vaasassa on onneksi toisenlaista. Kun minut kesäkuun alussa tuotiin tänne eikä Tammisaareen, tuntui kuin olisin päässyt... ei nyt aivan paratiisiin, mutta sen esikartanoon kumminkin.
- Olen muuten ajankuluksi katsellut ikkunasta merelle, Jussi jatkoi. - Täällä on paremmat näkymätkin kuin Kokkolassa. Siellä ei ollut muuta kuin paskainen katu ja vielä paskaisempi piha. Arvaapas, mitä tuolla on meren ja Vaskiluodon lisäksi.
- En minä näe muuta kuin Vaskiluodon sillan ja muutaman paatin sen rannassa.
- Etkö näe pikkuista luotoa ihan tuossa lähellä? Vaasalaisena sinun pitäisi tuntea sekin. Sen nimi on muuten Räätälinluoto.
- Ohoh. Onkohan se kenties saanut nimensä sinun mukaasi! Niin ja muuten, tapasitko Kokkolassa vielä ystävääsi pastori Oksalaa?
- Onneksi en. Se oli luultavasti sekä minun että hänen onnensa. Jos olisin tavannut sen kusipään taas jossakin, en olisi ehkä voittanut kiusausta vetää Herran Sebaotin sanansaattajaa turpiin.
- Mitä luulet, pystyisitkö koskaan antamaan hänelle anteeksi?
- Ei perkeleen juoksupojalle tarvitse antaa anteeksi.
- Jokainen ihminen saattaa joskus erehtyä, Jussi. Sinäkin ja minä.
- Pastori Oksala ei ole mikään ihminen.
- Pastori Oksala sattuu muuten olemaan... minun veljeni.
Jussi seisoi sanattomana ja katsoi minua suu puoleksi auki. Hiki nousi hänen otsalleen, mutta hartiat alkoivat täristä. - Nyt minulle tuli niin vilu, että tarvitsisin turkkiani, niin keskikesä kuin onkin. Tuo ei voi olla totta! Ei yksinkertaisesti voi olla kahta niin erilaista veljestä! Älä jumankauta rupea tekemään näin raakaa pilaa minun kanssani. Sano minulle, että valehtelit.
- En voi sanoa niin, koska se on totta. Me olemme todella veljeksiä. Mutta me nyt vain - miten sen nyt sanoisi - olemme kasvaneet eri suuntiin. Ehkä on hyvä, että olet tavannut meidät molemmat. Ainakin nyt tiedät, että papitkin ovat vain ihmisiä. Eivät piruja eivätkä enkeleitä. Vain ihmisiä. Ja senkin nyt tiedät, ettei ole kahta samanlaista pappia niin kuin ei ole kahta samanlaista ihmistäkään.
(Susiturkki 2004)
- Ei lähdetty. Toisaalta, eihän se vankileirillä eläminenkään mitään elämistä ole. Kitumista se on. Ja kärsimystä. Hemmetinmoista sadattelua päivästä toiseen milloin mistäkin asiasta. Tätä Vaasan vankilassa oloa ei oikeastaan voi verratakaan Kokkolan työväentalossa virumiseen. Kymmenen neliömetrin alalla saattoi olla kymmenkunta miestä. Siis yhdellä äijällä oli asuttavana kokonainen neliömetri! Siinä maattiin sitten pitkin ja poikin ja nautittiin toistemme hiestä ja peräpään hajuista. Kun tuli keskellä yötä asiaa pihan perälle, oli hypittävä toisten yli ja siinä saattoi pimeässä kompastua kerran jos toisenkin ennen pihalle pääsyä. Eikä se käymälä ollut rakennettu semmoiselle miesmäärälle. Kun kaikki hätää kärsivät eivät tietenkään mahtuneet yhtä aikaa käymälän istuimille tai rännille, tehtiin tarpeet milloin mihinkin.
Toukokuussa oli sitten kusen vallassa koko piha, koska se oli vinossa asuinrakennuksiin päin. Haistele siinä sitten kevätaamun raikkautta ja kukkasten sulotuoksuja! Täällä Vaasassa on onneksi toisenlaista. Kun minut kesäkuun alussa tuotiin tänne eikä Tammisaareen, tuntui kuin olisin päässyt... ei nyt aivan paratiisiin, mutta sen esikartanoon kumminkin.
- Olen muuten ajankuluksi katsellut ikkunasta merelle, Jussi jatkoi. - Täällä on paremmat näkymätkin kuin Kokkolassa. Siellä ei ollut muuta kuin paskainen katu ja vielä paskaisempi piha. Arvaapas, mitä tuolla on meren ja Vaskiluodon lisäksi.
- En minä näe muuta kuin Vaskiluodon sillan ja muutaman paatin sen rannassa.
- Etkö näe pikkuista luotoa ihan tuossa lähellä? Vaasalaisena sinun pitäisi tuntea sekin. Sen nimi on muuten Räätälinluoto.
- Ohoh. Onkohan se kenties saanut nimensä sinun mukaasi! Niin ja muuten, tapasitko Kokkolassa vielä ystävääsi pastori Oksalaa?
- Onneksi en. Se oli luultavasti sekä minun että hänen onnensa. Jos olisin tavannut sen kusipään taas jossakin, en olisi ehkä voittanut kiusausta vetää Herran Sebaotin sanansaattajaa turpiin.
- Mitä luulet, pystyisitkö koskaan antamaan hänelle anteeksi?
- Ei perkeleen juoksupojalle tarvitse antaa anteeksi.
- Jokainen ihminen saattaa joskus erehtyä, Jussi. Sinäkin ja minä.
- Pastori Oksala ei ole mikään ihminen.
- Pastori Oksala sattuu muuten olemaan... minun veljeni.
Jussi seisoi sanattomana ja katsoi minua suu puoleksi auki. Hiki nousi hänen otsalleen, mutta hartiat alkoivat täristä. - Nyt minulle tuli niin vilu, että tarvitsisin turkkiani, niin keskikesä kuin onkin. Tuo ei voi olla totta! Ei yksinkertaisesti voi olla kahta niin erilaista veljestä! Älä jumankauta rupea tekemään näin raakaa pilaa minun kanssani. Sano minulle, että valehtelit.
- En voi sanoa niin, koska se on totta. Me olemme todella veljeksiä. Mutta me nyt vain - miten sen nyt sanoisi - olemme kasvaneet eri suuntiin. Ehkä on hyvä, että olet tavannut meidät molemmat. Ainakin nyt tiedät, että papitkin ovat vain ihmisiä. Eivät piruja eivätkä enkeleitä. Vain ihmisiä. Ja senkin nyt tiedät, ettei ole kahta samanlaista pappia niin kuin ei ole kahta samanlaista ihmistäkään.
(Susiturkki 2004)