Lohi, Paula
Elämäkertatietoa
Paula Lohi ent. Takkinen
Opinnot: ravitsemisteknikko, lähihoitaja, yliopiston täydennyskoulutuskeskus: juontajan koulutusohjelma ja projektiosaajien kehittämiskoulutusohjelma, Arslab teatteri / kirjoittaminen.
Palkinnot ja apurahat:
Kopi-Jyvän (nyk. Kauko Sorjosen säätiön) apuraha keskisuomalaisille kirjailijoille.
Opinnot: ravitsemisteknikko, lähihoitaja, yliopiston täydennyskoulutuskeskus: juontajan koulutusohjelma ja projektiosaajien kehittämiskoulutusohjelma, Arslab teatteri / kirjoittaminen.
Palkinnot ja apurahat:
Kopi-Jyvän (nyk. Kauko Sorjosen säätiön) apuraha keskisuomalaisille kirjailijoille.
Paula Lohi on omakustannekirjailija, joka elävöittää teksteissään kansanperinnettä ja suuntautuu myös yhteiskunnallisuuteen. Lohi on kirjoittanut näytelmiä ja runoja – runoilijana hän on yhden korkeatasoisen kokoelman lyyrikko.
Useissa yhteisjulkaisuissa on Paula Lohen tekstejä. Antologiassa Kuumana kinosten alla, joka pohjautuu Jyväskylän Vanhan kirjan talven 2001 aineistolle, on hänen kansanperinteen aineksia käyttävä runosarjansa ”Lemmenroihu”. Se on raju lemmennostatus.
Kokoelma Ennenkin on ollut ikävä sisältää vahvakuvaisia runoja rakkaudesta, kuolemasta ja itsen etsinnästä. Runot ovat menetyksen tuskassa hioutuneita timantteja. Ilmaisu on paikoin aforistista, ja usein runo on tiivistä, kahdesta neljään säettä käsittävää. Joskus se laajenee vähän pitemmäksi ja kertoo pienen tarinan. Uudissanat, rajut verbit ja ekspressiiviset adjektiivit tulevat avuksi, kun on puhe äärimmäisistä asioista, kuten kuolemantuskasta ja kun muut sanat ovat ”loppuunpalaneet”.
Kirjassa hakeudutaan rajoille: elämän ja kuoleman, unen ja valveen, muiston ja aavistuksen, minän ja sinän kohtaamispinnalla avautuu uusi ulottuvuus: ”rajat kohtaavat / rantaviivalla” (s. 70). Fyysinen ja metafyysinen jatkuvat runoissa ja metaforissa toisiinsa, ja vastakohtaisuus kumoutuu.
Runojen ja kuvien ainekset ovat yleisinhimillisiä. Rakkaus ja menetyksen tuska ilmentyvät kirjassa intensiivisinä, kummankin malja on piripinnoillaan. Lyyrinen minä samastuu itkijänaiseen: jäljelle jääneen tuska on jokaisella oma ja kaikille yhteinen. Päivä päivältä on kuitenkin olemassa valo: ”aurinko viistää maata” (s. 28).
Katriina Kajannes
Useissa yhteisjulkaisuissa on Paula Lohen tekstejä. Antologiassa Kuumana kinosten alla, joka pohjautuu Jyväskylän Vanhan kirjan talven 2001 aineistolle, on hänen kansanperinteen aineksia käyttävä runosarjansa ”Lemmenroihu”. Se on raju lemmennostatus.
Kokoelma Ennenkin on ollut ikävä sisältää vahvakuvaisia runoja rakkaudesta, kuolemasta ja itsen etsinnästä. Runot ovat menetyksen tuskassa hioutuneita timantteja. Ilmaisu on paikoin aforistista, ja usein runo on tiivistä, kahdesta neljään säettä käsittävää. Joskus se laajenee vähän pitemmäksi ja kertoo pienen tarinan. Uudissanat, rajut verbit ja ekspressiiviset adjektiivit tulevat avuksi, kun on puhe äärimmäisistä asioista, kuten kuolemantuskasta ja kun muut sanat ovat ”loppuunpalaneet”.
Kirjassa hakeudutaan rajoille: elämän ja kuoleman, unen ja valveen, muiston ja aavistuksen, minän ja sinän kohtaamispinnalla avautuu uusi ulottuvuus: ”rajat kohtaavat / rantaviivalla” (s. 70). Fyysinen ja metafyysinen jatkuvat runoissa ja metaforissa toisiinsa, ja vastakohtaisuus kumoutuu.
Runojen ja kuvien ainekset ovat yleisinhimillisiä. Rakkaus ja menetyksen tuska ilmentyvät kirjassa intensiivisinä, kummankin malja on piripinnoillaan. Lyyrinen minä samastuu itkijänaiseen: jäljelle jääneen tuska on jokaisella oma ja kaikille yhteinen. Päivä päivältä on kuitenkin olemassa valo: ”aurinko viistää maata” (s. 28).
Katriina Kajannes
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Antologiat:
Kynäri 8 : Lumenalainen puutarha. [Keski-Suomen Kynäri 1989].
Soidinkuu : antologia (toimitustyö Martti Pulakka). Kopijyvä 2000.
Kuumana kinosten alla (toim. Risto Urrio). Kopijyvä 2001.
Muu tuotanto:
Vanhaa ja nykykansanperinnetta tarinoina. Dramatisointi ja esityksen ohjaus (6 - 12-vuotiaiden lasten tarinankerrontaa) 2001.
Kynäri 8 : Lumenalainen puutarha. [Keski-Suomen Kynäri 1989].
Soidinkuu : antologia (toimitustyö Martti Pulakka). Kopijyvä 2000.
Kuumana kinosten alla (toim. Risto Urrio). Kopijyvä 2001.
Muu tuotanto:
Vanhaa ja nykykansanperinnetta tarinoina. Dramatisointi ja esityksen ohjaus (6 - 12-vuotiaiden lasten tarinankerrontaa) 2001.
Näytelmäkäsikirjoitus Peikkojen kapina sekä teoksen ohjaus 2001.
Lisää näytelmäkäsikirjoituksia tekeillä.
Lisää näytelmäkäsikirjoituksia tekeillä.
Tekstinäyte
Vesi synkkä, laineessa ristejä pinottain.
Veden rajalla majakankuva.
Veri sisällä kiehuvan kuuma,
veri pelkää pettymystä.
Hän nostaa minut pinnalle makaamaan,
kantaa! Katse kertoo vaikka järki epäilee.
Aurinko salamoi kuin ukkonen, on
sekaisin järjestyksessä. Siivet kasvaa
Veden rajalla majakankuva.
Veri sisällä kiehuvan kuuma,
veri pelkää pettymystä.
Hän nostaa minut pinnalle makaamaan,
kantaa! Katse kertoo vaikka järki epäilee.
Aurinko salamoi kuin ukkonen, on
sekaisin järjestyksessä. Siivet kasvaa
nostavat pihlajaa kohti, kohti tuoksuja,
on yhdessä etäiset. Sinistyy vesi kyynelistä,
veri jäähtyi jäi lämpimäksi.
Laine nousi laiturille, pehmeni pisaroiksi.
[Ennenkin on ollut ikävä, 1993, s. 55]
on yhdessä etäiset. Sinistyy vesi kyynelistä,
veri jäähtyi jäi lämpimäksi.
Laine nousi laiturille, pehmeni pisaroiksi.
[Ennenkin on ollut ikävä, 1993, s. 55]
Lähteitä ja viittauksia
Useissa yhteisjulkaisuissa on Paula Lohen tekstejä. Antologiassa Kuumana kinosten alla, joka pohjautuu Jyväskylän Vanhan kirjan talven 2001 aineistolle, on hänen kansanperinteen aineksia käyttävä runosarjansa Lemmenroihu. Se on raju lemmennostatus.
Kokoelma Ennenkin on ollut ikävä sisältää vahvakuvaisia runoja rakkaudesta, kuolemasta ja itsen etsinnästä. Runot ovat timantteja, menetyksen tuskassa hioutuneita. Ilmaisu on paikoin aforistista, ja usein runo on tiivistä, kahdesta neljään säettä käsittävää. Joskus se laajenee vähän pitemmäksi ja kertoo pienen tarinan. Uudissanat, rajut verbit ja ekspressiiviset adjektiivit tulevat avuksi silloin, kun on puhe äärimmäisistä asioista, kuten kuolemantuskasta ja kun muut sanat ovat ”loppuunpalaneet”.
Kirjassa hakeudutaan rajoille: elämän ja kuoleman, unen ja valveen, muiston ja aavistuksen, minän ja sinän kohtaamispinnalla avautuu uusi ulottuvuus: ”rajat kohtaavat / rantaviivalla” (s. 70). Fyysinen ja metafyysinen jatkuvat runoissa ja metaforissa toisiinsa, ja vastakohtaisuus kumoutuu.
Runojen ja kuvien ainekset ovat yleisinhimillisiä. Rakkaus ja menestyksen tuska ilmentyvät kirjassa intensiivisinä, kummankin malja on piripinnoillaan. Lyyrinen minä samastuu itkijänaiseen: jäljelle jääneen tuska on jokaisella oma ja kaikille yhteinen. Päivä päivältä on kuitenkin olemassa valo: ”aurinko viistää maata” (s. 28).
Katriina Kajannes