Piiroinen, Iida

Istun kivellä rannalla Rikkaveen
lehtipuiden suodessa suojan.
Saan sieluuni uuden säveleen,
kun ihailen ihmeitä Luojan.

Näen eessäni saaret ja niemekkeet
ja sinessä siintävän selän.
Tuuli vienosti virittää lainehet,
minä hetken sen lumoissa elän.

Näen metsät, korkeat kuusikot,
ja suuret vihreät salot.
Vielä puiden välistä pilkistää
kotikummut, pellot ja talot.

Mikä metsien kätköissä hiljaa soi?
Minä Väinämön soiton kuulen.
Kun Tapion immet karkeloi,
käy puissa kuin humina tuulen.

Vedenneitoset aalloilla leikkivät,
kun kanteleen kaikuvan kuuli.
Ahti-pojatkin riemuun riensivät,
meni mukaan kuin myrskytuuli.

Minä näen kuin lieskuvi Ilmarin lies,
täällä Väinämön kannel helää.
Tänne kotinsa perusti vaimo ja mies,
ja he metsien poimuissa elää.

Tämä kaunis kolkka on Suomenmaan,
täällä asuvi kultainen kansa.
Vedet vilpoisat rannoilla loiskuttaa,
metsä tuutivi lapsiansa.

[Valittuja runoja. Iida Piiroisen lapset 1977, s.61]