Kuningas Tulle

Kun hän jälleen nosti katseensa, kapusi aitauksen yli paraikaa pikkuinen olento. Hän ei erottanut sitä selvästi, se oli harmaa kuten sumukin. Mutta hän pelästyi enemmän kuin Sotea ja Laffia, pelästyi niin että veri tuntui hänen sisällään mustuvan. Hän tarttui miekkaan, mutta se ei pysynyt vakaana hänen kädessään.
Mutta vuohet olivat lakanneet määkimästä ja tulla tepsuttivat takaisin kaikki tyynni.
- Älä sinä minua pelkää, sanoi olento päästyään aitauksen yli. - Tottahan sinä minut tunnet kun tarkkaan katsot, en ole haamu enkä hiisikään. Lähdin Soten ja Laffin perään metsään ja aioin ehtiä heidän edelleen varoittamaan sinua. Vaan jälkeenpä jäin, kun oli niin raskas nyytti kanta- muksenani.
Siinä seisoi vanha nainen, pieni kuin lapsi ja kyttyräselkäinen. Tukka oli lyhyeksi leikattu ja lepatti hänen ruskeiden kasvojensa ympärillä, ja silmät väikkyivät veden lailla hänen hymyillessään. Tulle päästi miekan ja tapaili naurua. Hengitys vavahteli hänen kurkussaan, hän vapisi kauttaaltaan niin ettei jaloilleen kyennyt. Koko ikänsä hän oli tuon muorin tuntenut. Oli ollut lapsena hänen hoivissaan. Monta vuotta hän oli asunut muorin luona maaluolassa kuninkaankartanon laitamilla. Muoria kutsuttiin Puoli-ihmiseksi, toisaalta koska hän oli niin pieni, toisaalta koska ei oikein tiedetty mitä väkeä hän oli. Moni uskoikin että hän oli haamu taikka hiisi.