Rauman-Aalto, Tauno
Tekstinäyte
Oltiin jossakin Taljalan maastossa Oravakydön tien varressa sankassa aarniometsässä. Porukka oli III/KTR 15:n esikuntapatteri, jossa viestimiehet majailivat silloin kun eivät olleet tulenjohtueessa.
Patteristoupseeri oli kapteeni Nousiainen. Apuna hänellä olivat mittausupseeri luutn. Niskanen ja viestiupseeri luutn. Tennilä. Lisäksi oli joukossa kadettiluutnantti Salminen. Hänen virkaansa en tiennyt.
Patteristoupseeri oli kapteeni Nousiainen. Apuna hänellä olivat mittausupseeri luutn. Niskanen ja viestiupseeri luutn. Tennilä. Lisäksi oli joukossa kadettiluutnantti Salminen. Hänen virkaansa en tiennyt.
Radistit odottelivat passitusta tulenjohtueeseen Äyräpään sillanpäähän.
Juho kuunteli salaa kenttäradiosta yleisradion ohjelmaa ja sai tietää mm, että Viipuri oli menetetty.
Siitä ei kerrottu kenelläkään. Juhon mieleen ei voinut olla tulematta elokuu 1941, jolloin oltiin Porissa urheilukilpailuissa ja vietettiin iltaa täpötäydessä teatteriravintolassa eli Tirrassa. Yhtäkkiä levisi tieto, että Viipuri oli vallattu. Tunnelma kohosi entisestään ja matka Finlaysonin portille oli lyhyt. Matka kulki Porin kauniin kirkkopuiston läpi, jonka käytäväkettinkeihin yksi ja toinen kompuroi. Nyt paikalla on hieno sodan muistopatsas.
Nyt oltiin vakavia. Huoli tulevaisuudesta ja kohtalosta, omasta, omaisten ja isänmaan, jäyti alitajunnassa kuin tauti. Se veti mielet vakaviksi ja entinen huulenheitto jäi oikeastaan kokonaan pois. Me nuoretkin, alokkaat ja veripäämokkerit, säästyimme entiseltä haukkumiselta ja kusetukselta. Oltiin sujut, koska halkijuoksun aikana nuoret olivat kantaneet raskaimman taakan. Moni vanha oli osoittautunut todella liian vanhaksi näin rankkoihin hommiin. Vanha vaati palautumisaikaa rasituksesta paljon kauemmin kuin nuori. Lisäksi vanhoja vaivasivat ymmärrettävä sotaväsymys ja kotimurheet, joten mielestäni vaaka rupesi tässä mielessä painumaan nuorien puolelle, kun kokemusta karttui.
Radiomiehen osa oli melko selvä ja vaihtoehdot hyvin tiedossa:
täysosuma poteroon eli kuolema, haavoittuminen, sotavankeus tai hukkuminen Vuokseen ja viimeisenä pienenä oljenkortena selviytyminen hengissä jollain ihmeellisellä tavalla. Käpykaartiin lähtöä ei tietääkseni kukaan porukassamme vakavasti ajatellut enää tässä vaiheessa, kun järjestys oli palautunut armeijaan.
Näkymät eivät siis olleet kovin ruusuiset. Eniten pelättiin kai elinikäistä vammautumista tai/ja sotavankeutta. Täysosuman tunnettu ja tunnustettu hyvä puoli oli, ettei tarvitsisi kitua, vaan kaikki olisi ohi silmänräpäyksessä. Sitä ei tietysti voitu toivoa sellaisenaan, mutta se asetettiin usein vankeuden tai invaliiditeetin edelle keskinäisessä vertailussa.
Ihminen on ikuinen optimisti, kun kyseessä on kuolema. Kun hän joutuu valitsemaan sen ja jonkun muun vaihtoehdon välillä, niin hän valitsee elämän. Halu pysyä hengissä on tosipaikan tullen valtava ja tietysti mekin olisimme valinneet elämän ennen sotavankeudessa tai vammautuneena ennen kuolemaa, mutta tällaista vastakohta-asetelmaa ei syntynyt.
Elämää piti yllä pieni toivonkipinä. - Jos sittenkin selviäisi!
(Alusta loppuun Äyräpään tulihelvetissä 1984)
Juho kuunteli salaa kenttäradiosta yleisradion ohjelmaa ja sai tietää mm, että Viipuri oli menetetty.
Siitä ei kerrottu kenelläkään. Juhon mieleen ei voinut olla tulematta elokuu 1941, jolloin oltiin Porissa urheilukilpailuissa ja vietettiin iltaa täpötäydessä teatteriravintolassa eli Tirrassa. Yhtäkkiä levisi tieto, että Viipuri oli vallattu. Tunnelma kohosi entisestään ja matka Finlaysonin portille oli lyhyt. Matka kulki Porin kauniin kirkkopuiston läpi, jonka käytäväkettinkeihin yksi ja toinen kompuroi. Nyt paikalla on hieno sodan muistopatsas.
Nyt oltiin vakavia. Huoli tulevaisuudesta ja kohtalosta, omasta, omaisten ja isänmaan, jäyti alitajunnassa kuin tauti. Se veti mielet vakaviksi ja entinen huulenheitto jäi oikeastaan kokonaan pois. Me nuoretkin, alokkaat ja veripäämokkerit, säästyimme entiseltä haukkumiselta ja kusetukselta. Oltiin sujut, koska halkijuoksun aikana nuoret olivat kantaneet raskaimman taakan. Moni vanha oli osoittautunut todella liian vanhaksi näin rankkoihin hommiin. Vanha vaati palautumisaikaa rasituksesta paljon kauemmin kuin nuori. Lisäksi vanhoja vaivasivat ymmärrettävä sotaväsymys ja kotimurheet, joten mielestäni vaaka rupesi tässä mielessä painumaan nuorien puolelle, kun kokemusta karttui.
Radiomiehen osa oli melko selvä ja vaihtoehdot hyvin tiedossa:
täysosuma poteroon eli kuolema, haavoittuminen, sotavankeus tai hukkuminen Vuokseen ja viimeisenä pienenä oljenkortena selviytyminen hengissä jollain ihmeellisellä tavalla. Käpykaartiin lähtöä ei tietääkseni kukaan porukassamme vakavasti ajatellut enää tässä vaiheessa, kun järjestys oli palautunut armeijaan.
Näkymät eivät siis olleet kovin ruusuiset. Eniten pelättiin kai elinikäistä vammautumista tai/ja sotavankeutta. Täysosuman tunnettu ja tunnustettu hyvä puoli oli, ettei tarvitsisi kitua, vaan kaikki olisi ohi silmänräpäyksessä. Sitä ei tietysti voitu toivoa sellaisenaan, mutta se asetettiin usein vankeuden tai invaliiditeetin edelle keskinäisessä vertailussa.
Ihminen on ikuinen optimisti, kun kyseessä on kuolema. Kun hän joutuu valitsemaan sen ja jonkun muun vaihtoehdon välillä, niin hän valitsee elämän. Halu pysyä hengissä on tosipaikan tullen valtava ja tietysti mekin olisimme valinneet elämän ennen sotavankeudessa tai vammautuneena ennen kuolemaa, mutta tällaista vastakohta-asetelmaa ei syntynyt.
Elämää piti yllä pieni toivonkipinä. - Jos sittenkin selviäisi!
(Alusta loppuun Äyräpään tulihelvetissä 1984)