Jäälinnun sulka

Kun jätimme kalliot taaksemme, sudet tulivat vielä nuuhkimaan meitä. Ojensin varovasti käteni, ja pienin susista nuolaisi sitä. Sudella oli kauniit silmät, lämpimät ja pehmeät kuin auringonpaiste hiekassa. Sillä hetkellä ymmärsin hiukan Susimiehen yksinäistä elämää.
Hetken mielijohteesta astuin Susimiehen luo ja kurkotin koskettamaan hänen olkapäätään. Se on ele, jolla kylämme asukkaat osoittavat ystävyyttä toisilleen.
Susimies kavahti taaksepäin kuin olisin lyönyt. Hänen kurkustaan kuului merkillinen murahdus, ja lauma valpastui heti. Mies potkaisi mustaa nuotionpohjaa niin että hiilet sinkoilivat ja ryntäsi metsään.
Jura Jääsilmä kohautti olkapäitään ja hymyili vinosti. Outo mikä outo, ei kai susien parissa elävältä voinut odottaakaan ihmisten tapojen ymmärtämistä, hänen eleensä sanoi. Jostain syystä hänen ilmeensä suututti minua.
Jura vilkaisi vielä olkansa yli luolaa ja kallioita kuin haluten tallettaa muistiinsa kuvan yhdestä seikkailustaan. Sitten hän harppoi pitkin askelin etelään viittoen minua seuraamaan.
En ollut saada itseäni millään liikkeelle. Luola ja tutuiksi käyneet kalliot tuntuivat niin turvallisilta, Susimies ja sudet olivat yhtäkkiä miltei ystäviä.
Sudenpentu otti muutaman epäröivän askelen perääni, pysähtyi ja kääntyi katsomaan kysyvästi laumaa. Hetken epäröityään se laski häntänsä alas ja palasi säyseän näköisenä takaisin. Susien silmät välkehtivät, taivaalla viipyi vielä auringon jättämä punainen piirto.
Kallio ja luola, taivasta kannattelevat ikihongat, sananjalat ja kalpeat vanamot, näin ne kaikki nyt eri tavoin kuin ennen. Tarkemmin ja väkevämmin. Tämän kuvan minä tahdon säilyttää, sanoin itselleni. Kaiverran sen vielä jonain päivänä kiveen, enkä kysy siihen keneltäkään lupaa. Sen kuvan luona tulee olemaan minun oma pyhä paikkani. Kiven ääressä tapaan aina näiden puiden, susien ja vanamonkukkien henget, siellä muistan hiljaisuuden huminan ja sateen kilahdukset. Kaiken sen, mikä nyt jää taakse.
Paluumatkasta ei ole paljon kerrottavaa. Metsä vaipui himmeään hämärään. Makuutaljani painoi. Hyttyspilvet imeytyivät kiinni meihin, yön kulkijoihin, ja niiden ininä vihloi korvia. Poika ei tuntunut huomaavan niitä. Ei niitäkään.
Toivoin vielä, että poika sanoisi kaksi sanaa, vain kaksi pientä sanaa, jolloin suruni ja yksinäisyyteni pyyhkiytyisi pois.
Tule mukaani.
Hän ei sanonut niitä sanoja, ei niitä oikeita, mutta monia muita kyllä, yhdentekeviä.