Tamminen, Tapio
Kuvatiedoston lataaminen
Photograph information
© Antti-Aimo Koivisto
Elämäkertatietoa
Filosofian tohtori, kulttuuriantropologi Tapio Tamminen on tutkija, tietokirjailija ja suosittujen radioesseiden kirjoittaja.
Tamminen on perehtynyt erityisesti uskonnolliseen nationalismiin Etelä-Aasiassa ja julkaissut useita Intiaa käsitteleviä tietokirjoja. Hän on käsikirjoittanut ja ohjannut myös useita kymmeniä feature-ohjelmia Radioateljeelle (YLE1) ja toimittanut Kolmannen maailman puheenvuoroja lähes kaksikymmentä vuotta.
Hän on toiminut myös mm. luennoitsijana, kehitysmaatiedon ja kulttuuriantropologian vastaavana opettajana, toimittajana ja luomuviljelijänä.
(Atena)
Myönnetyt kirjallisuuteen liittyvät palkinnot ja myöntämisvuodet:
Tieto-Finlandia 2015 (Kansankodin pimeämpi puoli)
Akateemisen Varjo-Finlandia (tietokirjallisuus) 2015
Kouran kunniamaininta 2008 (käsikirjoitus ja ohjaus feature-ohjelmasta Alussa oli informaatio – mutta mitä lopussa?)
Tamminen on perehtynyt erityisesti uskonnolliseen nationalismiin Etelä-Aasiassa ja julkaissut useita Intiaa käsitteleviä tietokirjoja. Hän on käsikirjoittanut ja ohjannut myös useita kymmeniä feature-ohjelmia Radioateljeelle (YLE1) ja toimittanut Kolmannen maailman puheenvuoroja lähes kaksikymmentä vuotta.
Hän on toiminut myös mm. luennoitsijana, kehitysmaatiedon ja kulttuuriantropologian vastaavana opettajana, toimittajana ja luomuviljelijänä.
(Atena)
Myönnetyt kirjallisuuteen liittyvät palkinnot ja myöntämisvuodet:
Tieto-Finlandia 2015 (Kansankodin pimeämpi puoli)
Akateemisen Varjo-Finlandia (tietokirjallisuus) 2015
Kouran kunniamaininta 2008 (käsikirjoitus ja ohjaus feature-ohjelmasta Alussa oli informaatio – mutta mitä lopussa?)
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Keskeiset julkaisut:
Kansankodin pimeämpi puoli 2015
Islamin aseeton soturi - Ghaffar Khan ja talebanien nousu 2011
Sinisten vuorten adivasit - Intian alkuperäisväestö murroksessa 2010
Guruja, joogeja ja filosofeja - Intian filosofiaa. Toim. Tapio Tamminen.2008
Kansankodin pimeämpi puoli 2015
Islamin aseeton soturi - Ghaffar Khan ja talebanien nousu 2011
Sinisten vuorten adivasit - Intian alkuperäisväestö murroksessa 2010
Guruja, joogeja ja filosofeja - Intian filosofiaa. Toim. Tapio Tamminen.2008
Pahan viehätys - natsismin ja terrorin lähteillä 2004
Moderni Intia - ristiriitojen suurvalta. Yhdessä Mikko Zengerin kanssa.1998
Edistyksen myytti - kertomus modernin yhteiskunnan kulttuurisesta paradigmasta. 1994.
Mukana myös useissa kokoomateoksissa, esim:
Aikamme monta islamia (toim. Andrei Sergejeff, Joonas Maristo) 2015
Kolmannen maailman puheenvuoroja (toim. Peik Johansson) 2013
Nationalismit (toim. Jussi Pakkasvirta, Pasi Saukkonen), 2005
Muuta:
Radioateljeelle (YLE Radio 1) vuodesta 1997 lähtien yli 60 feature-ohjelmaa (käsikirjoitus ja ohjaus). Kolmannen maailman puheenvuoroja -sarjaan (YLE Radio 1) vuodesta 1996 lähtien yli 70 ohjelmaa.
Tieteellisiä ja suurelle yleisölle tarkoitettuja artikkeleita yli 150.
Moderni Intia - ristiriitojen suurvalta. Yhdessä Mikko Zengerin kanssa.1998
Edistyksen myytti - kertomus modernin yhteiskunnan kulttuurisesta paradigmasta. 1994.
Mukana myös useissa kokoomateoksissa, esim:
Aikamme monta islamia (toim. Andrei Sergejeff, Joonas Maristo) 2015
Kolmannen maailman puheenvuoroja (toim. Peik Johansson) 2013
Nationalismit (toim. Jussi Pakkasvirta, Pasi Saukkonen), 2005
Muuta:
Radioateljeelle (YLE Radio 1) vuodesta 1997 lähtien yli 60 feature-ohjelmaa (käsikirjoitus ja ohjaus). Kolmannen maailman puheenvuoroja -sarjaan (YLE Radio 1) vuodesta 1996 lähtien yli 70 ohjelmaa.
Tieteellisiä ja suurelle yleisölle tarkoitettuja artikkeleita yli 150.
Tekstinäyte
Mikä tattareiden rotu?
On välttämätöntä steriloida tattareita, jotka pelkästään henkisen kehittymättömyytensä ja epäsosiaalisen elämäntapansa puolesta ovat kyvyttömiä huolehtimaan lapsista.
– Nils von Hofsten, johtava väestöviranomainen vuonna 1943.
On välttämätöntä steriloida tattareita, jotka pelkästään henkisen kehittymättömyytensä ja epäsosiaalisen elämäntapansa puolesta ovat kyvyttömiä huolehtimaan lapsista.
– Nils von Hofsten, johtava väestöviranomainen vuonna 1943.
Kun Herman Lundborg johti rotubiologista tutkimuslaitosta Lundissa 1920-luvulla, Ruotsin väestöpolitiikassa ja henkisessä ilmapiirissä oli selviä rasistisia sävyjä. Seuraavina vuosikymmeninä eugeniikka alettiin nähdä enemmän ”teknisenä” kysymyksenä. Väestöpolitiikka nähtiin keinona sopeutua monimutkaistuvaan teolliseen yhteiskuntaan. Tätä näkemystä edustivat Alva ja Gunnar Myrdal. Heidän tapaansa monet kansankodin ideologiset johtajat pitivät eugeniikkaa ja sterilisaatio-ohjelmaa rationaalisena ja jopa humaanina keinona ratkoa sosiaalisia ongelmia.
Eugeniikan suhde kansankodin aatteelliseen perustaan on ymmärretty niin kiinteäksi, että Ruotsin sterilisaatio-ohjelmaa on nimitetty joskus ”sosiaalidemokraattiseksi eugeniikaksi”. Tämä on harhaanjohtavaa siinä mielessä, että molemmat sterilisaatiolait (vuoden 1935 ja 1941) saivat eduskunnassa lähes varauksettoman hyväksynnän kaikissa puolueissa. Lakeja vastusti vain pieni oppositio, joka koostui kommunisteista ja sosiaalidemokraattien vasemmistosiivestä. Toisaalta lait heijastivat kansankodin ideologista paternalismia: valtiolla oli oikeus päättää yksittäisten kansalaisten ruumiista ja sopivimpien lisääntymisestä.
”Tyttö on tumma, tyypillisen tattarin näköinen. Hänen henkinen rakenteensakin vastaa tyypillistä tattaria: tytön katse on välttelevä, hän on epäluotettava ja pelkurimainen.” Näin vuonna 1943 kuvattiin viranomaisten raportissa 17-vuotiasta tyttöä, joka piti steriloida. Tytön kerrottiin olevan ”tattare”.
Edellisellä vuosisadalla tattari-nimitys oli yleistynyt tarkoittamaan romaneja ja muita valtaväestöstä erottuvia ihmisiä, jotka ansaitsivat elantonsa kiertämällä paikkakunnalta toiselle. He elivät yleensä vakiintuneen maatalousyhteiskunnan ulkopuolella. Tattareita pidettiin epäsosiaalisina, joutilaisuuteen taipuvaisina, moraalittomina ja älyltään muita heikompina. Useimpien uskottiin syntyneen romanien ja valtaväestön seka-avioliitoista. Näin tattarit koettiin uhkaksi ruotsalaisen perimän puhtaudelle. Herman Lundborg korosti, että ”valitettavasti ei ole harvinaista, että he proletaareina ja hyvin kompleksisen perimän omaavina, ovat taipuvaisia rikollisuuteen”.
Valtaväestön mielikuvia tattareista muovasivat myös elokuvat, joissa tattareita alkoi esiintyä 1920-luvulta lähtien. Ensimmäinen tattarielokuva Kvarnen valmistui vuosikymmenen alussa. John W. Bruniusin ohjaama elokuva muistutti asenteiltaan seuraavina vuosikymmeninä ilmestyviä tattarielokuvia. Päähenkilöistä Lise kuului tattarisukuun ja leskeksi jäänyt Jakob valtaväestöön. Lise oli hehkeän kaunis viettelijätär, jonka pauloihin viaton mylläri Jakob joutui. Lumoavan Lisen keinoja viattoman miehen pään pyörittämiseksi kuvattiin lähes demonisiksi. Lise edusti ajalle tyypillisiä stereotypioita tattarinaisista: kavaluutta, ahneutta ja seksuaalista kyltymättömyyttä.
Jos elokuvissa esiintyi tattarimiehiä, he olivat puolestaan lähes poikkeuksetta rikollisia, tyhmiä, vaaleiden naisten raiskaajia. Draaman asetelma oli yksinkertainen: vaeltavat tattarit ilmensivät ruotsalaisen maalaisidyllin uhkaa. Kun tattarit saatiin karkotettua yhteisöstä, järjestys palasi kyliin – ja ruotsalaiset parit saivat toisensa. 1950-luvulla valtaväestön asenteet tattareihin rupesivat muuttumaan. Tämä heijastui myös sellaisissa elokuvissa, kuten Gud fader och tattaren (1955).
(Kansankodin pimeämpi puoli, osa)
Eugeniikan suhde kansankodin aatteelliseen perustaan on ymmärretty niin kiinteäksi, että Ruotsin sterilisaatio-ohjelmaa on nimitetty joskus ”sosiaalidemokraattiseksi eugeniikaksi”. Tämä on harhaanjohtavaa siinä mielessä, että molemmat sterilisaatiolait (vuoden 1935 ja 1941) saivat eduskunnassa lähes varauksettoman hyväksynnän kaikissa puolueissa. Lakeja vastusti vain pieni oppositio, joka koostui kommunisteista ja sosiaalidemokraattien vasemmistosiivestä. Toisaalta lait heijastivat kansankodin ideologista paternalismia: valtiolla oli oikeus päättää yksittäisten kansalaisten ruumiista ja sopivimpien lisääntymisestä.
”Tyttö on tumma, tyypillisen tattarin näköinen. Hänen henkinen rakenteensakin vastaa tyypillistä tattaria: tytön katse on välttelevä, hän on epäluotettava ja pelkurimainen.” Näin vuonna 1943 kuvattiin viranomaisten raportissa 17-vuotiasta tyttöä, joka piti steriloida. Tytön kerrottiin olevan ”tattare”.
Edellisellä vuosisadalla tattari-nimitys oli yleistynyt tarkoittamaan romaneja ja muita valtaväestöstä erottuvia ihmisiä, jotka ansaitsivat elantonsa kiertämällä paikkakunnalta toiselle. He elivät yleensä vakiintuneen maatalousyhteiskunnan ulkopuolella. Tattareita pidettiin epäsosiaalisina, joutilaisuuteen taipuvaisina, moraalittomina ja älyltään muita heikompina. Useimpien uskottiin syntyneen romanien ja valtaväestön seka-avioliitoista. Näin tattarit koettiin uhkaksi ruotsalaisen perimän puhtaudelle. Herman Lundborg korosti, että ”valitettavasti ei ole harvinaista, että he proletaareina ja hyvin kompleksisen perimän omaavina, ovat taipuvaisia rikollisuuteen”.
Valtaväestön mielikuvia tattareista muovasivat myös elokuvat, joissa tattareita alkoi esiintyä 1920-luvulta lähtien. Ensimmäinen tattarielokuva Kvarnen valmistui vuosikymmenen alussa. John W. Bruniusin ohjaama elokuva muistutti asenteiltaan seuraavina vuosikymmeninä ilmestyviä tattarielokuvia. Päähenkilöistä Lise kuului tattarisukuun ja leskeksi jäänyt Jakob valtaväestöön. Lise oli hehkeän kaunis viettelijätär, jonka pauloihin viaton mylläri Jakob joutui. Lumoavan Lisen keinoja viattoman miehen pään pyörittämiseksi kuvattiin lähes demonisiksi. Lise edusti ajalle tyypillisiä stereotypioita tattarinaisista: kavaluutta, ahneutta ja seksuaalista kyltymättömyyttä.
Jos elokuvissa esiintyi tattarimiehiä, he olivat puolestaan lähes poikkeuksetta rikollisia, tyhmiä, vaaleiden naisten raiskaajia. Draaman asetelma oli yksinkertainen: vaeltavat tattarit ilmensivät ruotsalaisen maalaisidyllin uhkaa. Kun tattarit saatiin karkotettua yhteisöstä, järjestys palasi kyliin – ja ruotsalaiset parit saivat toisensa. 1950-luvulla valtaväestön asenteet tattareihin rupesivat muuttumaan. Tämä heijastui myös sellaisissa elokuvissa, kuten Gud fader och tattaren (1955).
(Kansankodin pimeämpi puoli, osa)