Viisitoista metriä vasempaan

Juoneltaan Antti Tuurin uutuus on kuin miedonnettua Arto Paasilinnaa. Putkialan myyntimiestä Eino Hiekkaa pyydetään myymään suomalaisen kirjailijan Saarelaisen saksaksi käännettyjä novelleja jokseenkin koko painos. Pyyntö osuu Hiekkaan, koska joku toinen edustaja oli tyrkännyt kirjailijalle hänen nimikorttinsa. Suomalaiset metsurit laivalla ja myöhemmin Saksassa ovat sellaisia tyyppejä, joita Paasilinnakin voisi kietoa kirjoihinsa, ja veijarikirjallisuuden perinnettä se, että esim. auto tai tyttö ilmestyvät, katoavat ja taas ilmestyvät äkkiä, samoin kaiken loksahtaminen lopuksi paikoilleen. Romaanin havainnot liittotasavallasta ovat ilmeikkäitä, mutta eivät sentään erityisemmin persoonallisia, ei kirja niiden perustella erotu. Persoonallinen on sen sijaan tämä Tuurin tuuma ja ratkaisu, miten nyt kirjoittaa viihdettä. Hupilukemista kaivataan ja kysytään. Tuuri on halunnut yhdistää oman tapansa katsella ja kuvata tapahtumiin, joista toiset ovat yllätyksiä, toiset tavallista elämää ja joita kaikkia voi nyt käsitellä kepeästi.