Ararat

Thomasin romaani Valkoinen hotelli suorastaan kohahdutettiin kirjaihmisten tietoisuuteen, ja kuin sen jälkihuumassa suomennettiin välittömästi myös tämä Ararat. Ihan henkilökohtaisesti suhtauduin hienoisin varauksin jo peräti freudilaiseen edelliseen teokseen, mutta erityisesti tässä tekijän taipumus keikaroida ja hämätä osaamisellaan ja taidoillaan vie kerronnalta aitouden satuttavuuden. Tekotapa on nykyeurooppalaisessa kertomataiteessa jälleen muotiin palannutta juonimuodon rikkovaa, tarina tarinassa sisäkkäin toimivaa kerrontaa, Kehyskertomuksessa neuvostoliittolainen kirjailija petyttyään rakkauskohtauksessaan sokean naisen kanssa kertoo tälle yön kuluessa improvisoimiaan tarinoita, jotka vain hyvin löyhästi liittyvät toisiinsa. Thomasia pidetään Englannissa venäläisen kirjallisuuden ja myös neuvostoliittolaisten olosuhteiden asiantuntijana, mutta minun mielestäni hänen perehtyneisyytensä vaikuttaa pinnalliselta, ja venäläiset itse jopa ironisoivat tai rakentavat satiiria itsestään nautittavammin kuin Thomas. Joitakin oivallisia kohtia teoksessa on, mutta jotenkin mielessäni pysyi satu keisarin uusista vaatteista.