Xavier

Kirje oli hänen povitaskussaan. Koko yön hän oli istunut sen kanssa. Kuukausia hän oli tuskaillut sitä, vuosia, siltä se tuntui, vuosia, ikuisuuksia; ikuisuuksien ikuisuuksia. Ei, ei hän ollut itkenyt koska hän oli mies, niin, joka tapauksessa enemmän tai vähemmän mies, ja kun miehet... niin, se ei ollut sama kuin naisilla, joihin kaikkiin tuntui iskevän jonkinlainen huumaus, silmien sumeneminen ja liukeneminen, heti kun he olivat istuutuneet alas ja mököttäneet hiukan.

Miehelle se oli sitä vastoin täysin erilaista, miehelle itku teetti yksinomaan pään sakenemista ja kivistystä, tietoisuuden umpeutti jokin itse kyynelnesteessä piilevä ainesosa, enää ei nähnyt kirkkaasti, miehellä kyynelten valumista ei lievittänyt mikään, ei, piti lisätä kierroksia, piti ryypätä ja iskeä turpaan, kaataa pöytiä ja ampua, piti ottaa panttivankeja, kaapata lentokoneita, pudottaa pommeja, tuhota kansakuntia ja mieluiten koko väestö, mielellään hyvin julmilla ja pitkitetyillä tavoilla, mutta hän, Xavier, ei valitettavasti pystynyt mihinkään sellaiseen.

-

Se oli aivan yksinkertaisesti vastoin hänen luontoaan. Niinpä hän sen sijaan harppoi nyt epätoivoissaan katua eteenpäin, huolella kirjoitettu kirje syvälle povitaskuunsa työnnettynä, painettuna tiukasti vasten hänen sykkivää miehensydäntään.