Miksi lakkasimme lukemasta – ja mitä sille voi tehdä?

 

 

Olemme viime vuosina saaneet lukea ja kuulla lähes loputtomasti erilaista huolipuhetta lukemiseen liittyen. Vaikka luemme ja kirjoitamme erilaisia lyhyitä tekstejä enemmän kuin koskaan historian aikana ja törmäämme jatkuvasti kirjoitettuun informaatiovirtaan, kykymme ja halumme lukea pitkiä, erityisesti fiktiivisiä tekstejä näyttää olevan pysyvästi muuttunut. Selvitän tässä kirjoituksessani, miten suomalainen pitkien tekstien lukeminen on muuttunut, kun sitä tarkastellaan pitkällä aikavälillä, ja millä tavoin vähän lukevat ihmiset itse sanallistavat ja perustelevat kokemuksiaan vähäisestä lukemisesta. Lopuksi pohdin, millä tavoin vähentynyttä lukemista voi ymmärtää ja mitä voisimme sille tehdä – kotona, koulussa, kirjastossa ja kokonaisena yhteiskuntana. 

 

Kirjoitukseni pohjautuu pääasiassa kahdenlaiseen empiiriseen aineistoon, määrälliseen ja laadulliseen. Ensinnäkin käytän kahta kansallisesti edustavaa määrällistä aineistoa, joiden avulla on mahdollista nähdä suuria, koko Suomea koskettavia lukemisen trendejä 1980-luvulta nykypäivään. Hyödynnän Tilastokeskuksen keräämää Vapaa-ajan osallistuminen -aineistoa (1981, 1991, 2002 sekä 2017) sekä Kulttuuri ja vapaa-aika Suomessa -aineistoa (2008 ja 2017). Toiseksi käytän itse keräämääni anonymisoitua haastatteluaineistoa. Sitä varten on haastateltu sellaisia suomalaisia, joiden tausta ennustaa tilastollisesti hyvin vähäistä kulttuuriosallistumista. Näitä vähäisen kulttuuriosallistumisen tekijöitä ovat erityisesti matala koulutus, työläisammatti, tai asema kokonaan työelämän ulkopuolella sekä asuinpaikka kaukana suurista keskuksista, esimerkiksi Pohjois- tai Itä-Suomessa. Tutkimuksen yksityiskohdista voi lukea tarkemmin laajemmassa tuoreessa tutkimuksessa (Heikkilä 2024). 

 

 

Valtava tutkimusperinne kertoo, että sekä kansainvälisessä katsannossa että Suomessa kirjojen lukeminen on vähentymässä, mitataan sitä sitten luettujen kirjojen määrällä tai lukemiseen käytetyllä ajalla. Lukemisen vähentyminen ei kuitenkaan ole jokaista kansalaista tismalleen samalla tavalla koskettava ilmiö; se liittyy olennaisella tavalla esimerkiksi yhteiskuntaluokkaan, koulutukseen, ikään ja asuinpaikkaan. Suurten linjojen valossa näyttää siltä, että koko ajan vähemmän todennäköisiä lukijoita niin Suomessa kuin muualla ovat matalasti koulutetut, miehet sekä nuoret ikäluokat.  

 

Kun katsotaan tarkemmin lukemisen määriä ja mitataan sitä suoraan luettujen kirjojen määrällä omien aineistojeni valossa, nähdään että 1980-luvulta 2020-luvulle vapaa-ajalla luettujen kirjojen määrä vähenee. Kaikkein ahkerimpia lukijoita, johon aineistossani luokittelin yli kymmenen kirjaa vuodessa lukevat, on vielä 1980-luvulla kolmasosa kaikista suomalaisista, mutta 2020-luvulle tultaessa enää reilu kymmenesosa. Vielä olennaisempaa kuitenkin on, että lukemisen vähentyminen on vahvasti eriytynyttä. Korkea koulutus lisää runsaan lukemisen todennäköisyyttä kaikkina vuosina. Vaikka kaikki koulutusryhmät lukevat vuosi vuodelta vähemmän, vähiten koulutettujen ryhmä lukee kaikkina aikoina huomattavasti vähiten. Iän tarkasteleminen osoittaa että nuorimmat ikäpolvet eivät pääse aktiivilukemisen makuun ollenkaan: he katoavat 2020-luvulle tultaessa lähes kokonaan eniten lukevien joukosta. Sukupuolen vaikutus on vähintään yhtä valtava. Miehet lukevat 1980-luvulta 2020-luvulle vähemmän kuin naiset, mutta naisten rooli aktiivisina lukijoina korostuu vuosi vuodelta voimakkaammin siinä missä miehet tipahtavat koko ajan todennäköisemmin vain muutaman vuosittaisen kirjan lukijoiksi. 

 

 

 

Kuva kirkastuu entisestään, kun tarkastellaan sitä, kuka lukee mitäkin kirjagenreä. Kaunokirjallisuuden ja populaarikirjallisuuden lukijuus on yllättävän samanlaista: molemmissa korostuu se, ettei suurta pudotusta ole ollut, vaan että 1980-luvulta 2020-luvulle genre on ollut suunnilleen yhtä luettu. Korkea koulutus sen sijaan on aina ollut erotteleva tekijä niin, että korkeasti koulutetut ovat lukeneet molempia genrejä enemmän kuin vähiten koulutetut. Iästä voi sanoa, että kummatkin genret ovat siirtymässä nuorimpien ikäryhmien suosikeista tiukemmin vanhempien ikäryhmien omaisuudeksi. Sukupuolen vaikutus on jälleen erittäin suuri. Kaunokirjallisuus on aina ollut tyypillisemmin nais- kuin mieslukijoiden alaa, populaarikirjallisuus sen sijaan on 1980-luvulla ollut hieman tyypillisemmin miesten lukemaa. Molemmat genret ovat kuitenkin naisistuneet vahvasti, erityisen voimakkaasti kaunokirjallisuus. 

 

Tietokirjallisuuden lukijuus sen sijaan kertoo varsin erilaista tarinaa. Tietokirjallisuuden lukeminen on ensinnäkin yleisempää kuin kaunokirjallisuuden tai populaarikirjallisuuden lukeminen – yli puolet suomalaisista lukee sitä, ja trendi on pikemminkin nouseva kuin laskeva. Vaikka korkeasti koulutetut lukevat kaikenlaisia kirjoja eniten, tietokirjallisuuden suhteen koulutusryhmien ero on kaventumassa. Iän suhteen nähdään, että nuoret sukupolvet ovat aina lukeneet tietokirjallisuutta ja lukevat sitä edelleen muita ikäryhmiä enemmän. Tietokirjallisuus ei myöskään ole yhtä voimakkaasti naisten tontilla kuin muut tarkastellut kirjagenret. Kaikkiaan voi siis tulkita, että tietokirjallisuuden lukemisessa eivät toistu samat vahvat polarisoivat trendit kuin muiden genrejen kohdalla. 

 

Koska digitalisoituminen esitetään niin usein syyllisenä lukemisen vähenemiseen, on tärkeää tarkastella myös sitä, millaisessa yhteydessä aktiivinen ja monipuolinen internetin käyttö on lukemiseen. Tätä varten loin aineistosta kaksi ideaalityyppiä, ”perinteisen lukijan” sekä ”internet-lukijan”. Perinteinen lukija lukee lehtiä sekä vähintään kymmenen kirjaa vuodessa, internet-lukija puolestaan käyttää internetiä päivittäin ja tekee siellä vähintään neljää asiaa. Kun tarkastelin perinteisten ja internet-lukijoiden ja niiden erilaisten yhdistelmien jakautumista väestössä, kävi selkeästi ilmi, että molemmilla tavoilla lukeminen on erityisen vahvassa yhteydessä korkeaan koulutukseen ja naissukupuoleen. Se, että ei lue kummallakaan tavalla, puolestaan yhdistyy matalaan koulutukseen ja miessukupuoleen. Kun lisäksi otetaan huomioon ajankäyttötutkimusten vahva tulos siitä, että lukeminen ja erilaiset uudet mediat, esimerkiksi televisio tai muut ruudut, eivät varsinaisesti kilpaile keskenään (Toivonen 2013), voidaan ajatella, ettei digitalisoituminen ole varsinainen syy lukemisen haurastumiselle. Päinvastoin voi olla jopa niin päin, että äänikirjan tai e-kirjan kaltaiset uudet lukemisen formaatit voivat avata väyliä lukemisen pariin heille, jotka lukevat entuudestaan vähän tai joille lukeminen on eri syistä hankalaa (La Rosa 2023; Tattersall Wallin & Nolin 2020). Suuressa kuvassa digitaaliset lukemisen muodot näyttävät kuitenkin kasautuvan heille, jotka lukevat myös perinteisellä tavalla. 

 

 

Käyttämässäni aineistossa tiedusteltiin myös, lukeeko vastaaja lapselleen. Lapselle lukeminen on hieman vähentynyt 1980-luvulta 2020-luvulle, ja nyt enää noin kaksi kolmasosaa kaikista suomalaisista lukee lapselleen. Tämän yleisen trendin taustalla on kuitenkin jälleen kiinnostavia yhteiskunnallisia tekijöitä: korkea koulutus lisää lapselle lukemisen todennäköisyyttä läpi koko tarkastellun ajan. Koulutusryhmien suuri ero on kuitenkin kaventumassa. Sukupuolitarkastelu osoittaa, että vaikka naiset ovat koko ajan olleet tyypillisempiä lapselleen lukijoita kuin miehet, alkujaankin pieni ero on sulamassa. Lapselle lukemisessa on havaittavissa noidankehämäinen ilmiö, jossa itsekin aktiivisesti lukevat lukevat muita enemmän myös lapsilleen (Hanifi 2021). Voi ajatella, että tämä jos mikä kiihdyttää lukemisen eriytymistä entisestään. 

 

Kirjastossa käymisen tarkastelu osoitti, että kirjaston käyttö on ollut suhteellisen tasaista 1980-luvulta 2020-luvulle: hieman yli puolet suomalaisista käyttää kirjastoa. Sen suhteen voi kuitenkin erottaa hyvin samantyyppisiä trendejä kuin olemme lukemisen suhteen nähneet. Kirjastoa ovat koko ajan käyttäneet muita enemmän koulutetut ryhmät. Nuorimmat ikäryhmät ovat aina olleet ja edelleen ovat aktiivisempia kirjaston käyttäjiä kuin muut, mutta heidän suhteellinen osuutensa on hieman vähentynyt. Sukupuolella on samanlainen vaikutus kuin lukemisen suhteen: kirjaston ovesta astuu koko ajan todennäköisemmin sisään nainen kuin mies.  

 

Kaikkiaan voi siis summata, että korkea koulutus ja naissukupuoli ovat koko ajan todennäköisempiä lukemiseen kannustavia taustatekijöitä. Nuoret lukevat koko ajan vähemmän. Näiden havaintojen takaa puuttuu kuitenkin ymmärrys siitä, miksi näin on. Mitä vähän lukevien ihmisten oma ääni tuo tähän yhtälöön? 

 

 

Laadullinen aineistoni – 40 yksilöhaastattelua ja 9 ryhmähaastattelua – paljasti paljon siitä, miten matalasti koulutetut, joko työläisammatissa työskentelevät tai työelämän ulkopuolella olevat suomalaiset ajattelevat kulttuuriosallistumisesta ja kulttuurin eri muodoista, esimerkiksi musiikista, kuvataiteesta, elokuvista tai lukemisesta. Jotkut olivat varovaisen myönteisiä kaikenlaisen kulttuurin suhteen, toiset harrastivat sitä lähinnä elämän tylsiä hetkiä tilkitäkseen ja kolmannet olivat hyvinkin kielteisiä lähes kaikkea kulttuuria kohtaan. Yllättävän monella oli varsin vähän sanottavaa oikeastaan mistään kulttuuriin liittyvästä. 

 

Lukeminen oli kuitenkin sellainen kaikkia yhdistävä aihe, joka kirvoitti kaikenlaisilta ihmisiltä paljon puhetta puolesta ja vastaan. Lukeminen on tietenkin tutumpaa kuin vaikka musiikki tai kuvataide sitäkin kautta, että arkemme toimii pitkälti tekstien välityksellä. Lukemiseen tuntui liittyvän jotakin symbolisesti latautuneempaa; jotakin sellaista, joka sai toiset kokemaan sen omakseen ja toiset puolestaan näkemään sen vastenmielisenä punaisena vaatteena. Päädyin jakamaan puhetavat hyväksynnäksi, käytännöllisyydeksi ja uhmaksi, mutta käsittelen tässä pelkästään kolmatta puhetapaa eli uhmaa, koska se kaikkein selkeimmin kertoo, miksi lukemista kohtaan tunnetaan vierautta ja vastenmielisyyttä. 

 

Ensinnäkin uhmakasta puhetta luonnehti olennaisesti lukemista kohtaan tunnettu etäisyys ja vieraus. Kirjat olivat monelle haastateltavalle esineinä vieraita ja hankalia, lähimmän kirjaston sijainti ei koskaan ollut tullut ilmi ja oma identiteetti oli muodostunut hyvin kaukaiseksi ”lukuihmisestä”. Esimerkiksi 41-vuotias tehdastyöläinen Olli kuvaili tilannetta seuraavasti: Kirjoja ja lehtiä en lue oikeestaan ollenkaan, tai en lue ollenkaan, että joku Bilteman kuvasto voi olla sellainen minkä vähän selailen, ja jotain autovaraosajuttuja, Amerikan autolehtiä. (…) Ja sitten, no kännykästä joskus uutisia, hyvin vähäistä on, en todellakaan oo mikään lukuihminen.

 

Moni uhmakasta puhetapaa lähellä oleva haastateltava nosti erityisesti koulun esiin esimerkkinä paikasta, jossa oma lähtökohtaisesti heikko lukutaito oli tehty naurunalaiseksi. Esimerkiksi eläkeläisistä koostuvan ryhmän jäsen kertoi lapsuutensa opettajasta, joka tahallaan nöyryytti työläistaustaisten perheiden lapsia: Jos kirjotti vähän tyhmästi niin sit se pyysi, että voitko sinä lukea (...) vähän silleen otettiin esille ja tölvästiin. Se on tyypillisiä opettajan mahdollisuuksia. Myös monet nuoremmat haastateltavat puhuivat paljon siitä, kuinka opettajien määräämät vastenmieliset kirjat olivat tappaneet lukuinnon. Esimerkiksi 34-vuotias työtön Emma kuvaili tilannetta näin: Että lapsena inhosin kun koulussa piti pakkolukkee jottain, niin sitten varmaan kato sieltä jääny se, että ei tykkää lukkee kirjoja.

 

Tärkeä osa uhmakasta puhetapaa oli eräänlainen hyvinvointiyhteiskunnan kyydistä tipahtamisen kokemus. Moni haastateltava kuvaili sitä, että kirjat tai lehdet eivät nykyään – toisin kuin ennen – puhutelleet juuri häntä tai hänenkaltaisiaan. Esimerkiksi 56-vuotias pitkään työttömänä ollut Lasse oli aikaisemmin lukenut paljonkin monenlaista, mutta kuvaili nyt lopettaneensa esimerkiksi printtimedian seuraamisen: Joo mä oon Helsingin Sanomia vähän vähentänyt. Mulla on vähän siis, onhan siellä tarpeellistakin asiaa mut sit taitaa olla vähän sellastakin asiaa, joka ei oo niin hirveen tarpeellista. Ja sit mä lopetin, mullehan tuli 20 vuotta toi Kansan Uutisten viikkolehti, ja sen mä sitten lopetin kanssa, kun se ei enää puhuttanu meikäläistä kovin paljoo. Tuli niin sellasia heidän asioita, joihin he kiinnittävät huomiota, sellasia aihepiirejä jotka ei enää puhutellu mua, no feminismi ja tällasta. En mä jaksa kaikille olla myötätuntonen, et mulla on tässä omassakin elämässä ollu sen verran, miten se nyt sanotaan, että on työtä oman elämän kanssa, niin mulla ei enää sitten näihin riitä energiaa tai yleensäkin mielenkiintoo.

 

Vielä viimeinen tärkeä huomio uhmakkaasta puhetavasta on se, että se tuntuu sallivan hyvin rumankin puheen lukemisesta. Tämä on uutta verrattuna moniin aikaisemmin tehtyihin suomalaistutkimuksiin (esim. Purhonen et al. 2014), joiden perusteella useimmat hyvin vähän lukevat korkeintaan pahoittelevat vähäistä lukemistaan mutta suhtautuivat siihen kunnioittavasti ja lukemisen tärkeyttä korostaen. Moni oman tutkimukseni haastateltavista nimittäin puhui varsin kovin ja humoristisin äänenpainoin lukemisen turhuudesta ja vastenmielisyydestä. Esimerkiksi ammattikoululaisten ryhmä kertoi työntävänsä lehdet mieluiten saunan uuniin. 47-vuotias maanviljelijä Marko puolestaan ilmaisi suoran mielipiteensä naapurinsa hänelle antamista kirjoista: Helena usseesti tuputtaa jottain ihme kirjoja ja kyllä minä kuule nakkoon tämmöset mehtään. Eläkkeellä oleva  68-vuotias Marketta taas kertoi napakan mielipiteensä haastattelupaikan eli kirjaston kirjoista: Kuule mä en tiiä yhtään mitä tääl on, eikä kiinnosta. 

 

 

Olemme yllä nähneet lukemisen keskeiset trendit. Lukeminen paitsi vähenee, myös eriytyy niin, että vähiten lukevat matalasti koulutetut, miehet sekä nuoret. Koulutetut, paljon kirjoja lukevat ryhmät ovat lukuharrastuksen lisäksi aktiivisia ja monipuolisia internetin käyttäjiä. Kokonaan toinen ääripää taas löytyy heistä, jotka eivät lue kummallakaan tavalla. Vähäistä lukemista sanoittavat vierauden, vastenmielisyyden ja joukosta tipahtamisen kokemukset. Miten tätä kuvioita pitäisi ymmärtää?   
 

 

 

Ranskalaissosiologi Pierre Bourdieu on huomauttanut ehkä kyynisestikin, että tarkastelemme liian usein kulttuuriosallistumattomuutta – esimerkiksi vähäistä lukemista – haasteena tai ongelmana, sillä se on oikeastaan haaste vain niille, jotka toivoisivat vähän lukevien lukevan enemmän. Huolen kohteet eivät luultavasti itse koe jäävänsä mistään paitsi, eivätkä he Bourdieun mukaan välttämättä edes saisi paljoakaan irti lukemisesta, vaikka yhtäkkiä aloittaisivat. Bourdieun mukaan nimittäin korkeakulttuurin henkeen kuuluu, että se vahvistaa osallisuuden tunnetta etuoikeutettujen keskuudessa ja suorastaan alleviivaa muissa ryhmissä heidän ikuista ulkopuolisuuttaan. Bourdieun termein toisilla on enemmän kulttuuripääomaa kuin toisilla – kulttuuripääoma on hänen mukaansa niukka, kilpailtu resurssi, joka ei milloinkaan jakaudu tasaisesti. Moni haastateltavistani tuntuikin sisäistäneen tämän: heillä oli hyvin heikko lukijaidentiteetti, ja huolipuheen kaltainen viesti kuulosti heidän korviinsa pikemminkin leimaavalta ja lannistavalta kuin kannustavalta. 

 

Siinä missä Bourdieun kritiikki ehkä istuu sellaisiin korkeakulttuurin muotoihin kuin vaikkapa klassiseen musiikkiin tai oopperaan, lukeminen on kuitenkin niin keskeinen arjen taito, että siitä pitäisi puhua pikemminkin yhteisenä resurssina kuin varsinaisena kulttuuripääoman osana. Laaja ja kriittinen lukutaito tarjoaa kykyjä operoida koko ajan monimutkaistuvassa mediamaisemassa, ja fiktion lukeminen puolestaan yhdistyy rikkaaseen sanavarastoon, edistää keskittymiskykyä ja lisää empatiaa muita kohtaan. Lukemista voi siis pitää jopa keskeisenä demokratiataitona. 

 

Tutkimuksen valossa lukemisen eriytyminen on suorassa yhteydessä yhteiskunnan eriytymiseen. 1980-luku, joka oli käsillä olevan tutkimuksen ensimmäinen aikapiste, oli eräänlainen huippuvuosikymmen suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kannalta: peruskoulujärjestelmä oli vakiintunut, koulutustaso oli korkeimmillaan ja kirjastoverkosto oli laaja. Lukemisen saralla erityisesti monet aikaisemmin vähän lukeneet oli saatu lukemisen piiriin (Eskola 1979). 2020-luvulle tultaessa Suomessa vallinnut yhtenäiskulttuuri on monin tavoin mennyttä, ja lisäksi yhtenäisyyden sijaan nähdään eriytymistä: koulutustaso laskee, äänestysaktiivisuus eriytyy yhteiskuntaluokan mukaan, mediankäyttö kuplautuu, koulut segregoituvat ja tuloerot kasvavat. Koulutuksesta ja esimerkiksi kirjastojen määrärahoista on säästetty. Tässä mielessä kaikkein paras korjausliike lukemiseen olisi yhteiskunnan muokkaaminen takaisin kohti tasa-arvoisempaa tulonjakoa ja koulutus- ja kulttuuripolitiikkaa. 

 

Pienemmin ja konkreettisemminkin askelin voi kuitenkin lähteä liikkeelle. Kaikkein keskeisimmiksi lukutaidon ja -innon siirtymisen konteksteiksi tiedetään koti, koulu ja kirjasto – mitä niissä voi tehdä vielä paremmin kuin nyt? 

 

Tutkimus vahvistaa, että keskeinen kosketus lukemiseen syntyy kotona. Ensinnäkin tiedetään, että lapset myötäilevät ja uusintavat vanhempiensa käyttäytymismalleja, myös lukutottumuksia: näin pelkkä lukevan vanhemman malli on hyödyllinen. Vielä esimerkkiä hyödyllisempää on lapsen kannustaminen lukemiseen ja lukukokemuksista keskusteleminen. Toiseksi kirjojen läsnäolo kodeissa on merkittävä tekijä lapsen myöhemmän lukuinnostuksen kannalta: laaja tutkimus osoittaa, että kotona olevien kirjojen määrä vaikuttaa myönteisesti esimerkiksi lapsen koulumenestykseen, vaikka vanhemmat eivät itse lukisi. Kolmanneksi aivan keskeinen lukemiseen vaikuttava tekijä kodeissa ovat lukemiseen kohdistuvat asenteet. Myönteisesti lukemiseen suhtautuva koti lisää lasten kulttuurista kompetenssia, ja sillä on suuri positiivinen vaikutus lasten myöhempään lukemiseen. Koteja kannattaa siis tukea kaikin mahdollisin tavoin paitsi lukemaan, myös suhtautumaan myönteisesti ja arvostaen lukemiseen. 

 

Kaikki ikäluokat tavoittavalla laadukkaalla koulujärjestelmällä on samoin tärkeä vaikutus lukemiseen. Se saattaa myös onnistuneesti korjata kotien epätasaista lukemissosialisaatiota: esimerkiksi tyttöjä kannustetaan kotona poikia enemmän lukemiseen, mutta koulu tasaa tätä eroa. Tutkimus kannustaa kouluja tarjoamaan oppilaille heitä kiinnostavaa luettavaa: oppilaskeskeistä ja opettajakeskeistä mallia vertaillut tutkimus osoittaa, että oppilaat lukevat myöhemmässä elämässään eniten, jos he saavat valita omien kiinnostuksensa mukaisia kirjoja, joista myös keskustellaan koulussa (Verboord 2005). Tutkimus osoittaa myös sen suuren linjan, että mitä enemmän kouluissa luetaan, sitä enemmän luetaan myös myöhemmin elämässä. Koulujen äidinkielen opetuksessa kannattaisi siis varata aikaa ja rauhaa lukemiseen ja kiinnittää paljon huomiota siihen, että jokaiselle löytyy sopivan tasoista ja lasta aidosti kiinnostavaa lukemista. 

 

 

 

Kirjaston tyypillisin käyttäjä on koko ajan todennäköisemmin korkeasti koulutettu ja nainen – miten edistää ja laajentaa lukemista kirjastoissa, erityisesti lapsiin ja nuoriin päin? Tutkijat ovat huomauttaneet, että lapset tarvitsevat paljonkin apua ja tukea sopivan kirjallisuuden löytämiseen: sen lisäksi että kirjavinkkaukseen panostetaan, olisi pidettävä huolta selkeästi lasten näkyville tuoduista suosituksista ja selkeistä aihepiirikoodauksista ja kouluttaa myös lasten opettajia vinkkaamaan sopivan tasoisia kirjoja oppilailleen (Loh et al. 2022). Omien tutkimushaastattelujeni perusteella näyttää myös siltä, että moni vähän lukeva kokee kirjastot itselleen liian kaukaisiksi, vieraiksi, jopa elitistisiksi instituutioiksi: kirjaston kannattaa korostaa kaikessa viestinnässään, että jokainen on tervetullut, että jokainen halukas saa kirjastokortin ja että kirjastossa voi ilmaiseksi ja matalalla kynnyksellä tehdä paljon muutakin kuin vain lukea kirjoja – moni ei aidosti tiedä näitä asioita. Tutkimuksessa on korostettu sitäkin, että muiden palvelujen supistuessa moni asiakas hakee kirjastosta myös ihmiskontaktia ja kohtaamisia. Omatoimiaikojen lisääntyessä ja palvelujen digitalisoituessa ja tehostuessa myös tämä kirjaston funktio on tärkeää pitää mielessä. 

 

Yleisellä tasolla voisimme lisäksi pitää huolta siitä, että huolipuheeseen eksyisi mahdollisimman vähän sellaista ajattelua, jonka huolipuheen kohde itse usein tulkitsee holhoavaksi ja ylhäältäpäin tulevaksi. Lukemisesta olisi puhuttava kansalaistaitona, kaikille elintärkeänä resurssina ja vieläpä jokaiselle saatavilla olevana ilonaiheena vailla ajatusta siitä, että se on “hienoa”. Samassa hengessä kannattaisi vaalia mahdollisimman sukupuolineutraalia lähestymistapaa lukemiseen. Lukeminen on naisistunut vuosikymmen toisensa jälkeen samalla kun sukupuolet ovat erkaantuneet toisistaan kulttuurin kulutuksen ja poliittistenkin arvojen suhteen: tytöt ovat jatkuvasti liberaalimpia ja kulttuurisesti avoimempia, pojat ja miehet puolestaan arvokonservatiivisempia ja kielteisempiä kulttuuria kohtaan. Tiedetään myös, että tyttöjä kannustetaan jo lapsina taidetta lähellä oleviin harrastuksiin, poikia puolestaan fyysisiiin harrastuksiin – ja että taideharrastaminen yhdistyy myöhempään myönteiseen suhteeseen lukemista kohtaan. Tämä noidankehä kannattaisi murtaa tekemällä kulttuuriosallistumisesta ja lukemisesta mahdollisten harrastusten, lukemiseen liittyvän puheen ja kuvaston, kirjavinkkausten ja jopa kustannettujen kirjojen tasolla mahdollisimman avointa ja paljon tarttumapintoja sisältävää kaikille sukupuolille. 

 

Lopuksi: historiallisessa katsannossa lukeminen on 1900-luvun puolivälissä laajentuneen ja vakiintuneen laadukkaan peruskoulujärjestelmän vuoksi ollut mahdollista muillekin kuin kapealle yhteiskunnan eliitille vasta muutaman sukupolven ajan, eli häviävän lyhyen mutta kunniakkaan hetken. Nyt näyttää valitettavasti siltä, että se on uudestaan kaventumassa vain koulutetuimpien omaisuudeksi. Nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa usein unohtuu, että lukeminen ja siitä nauttiminen on vaivalla hankittu taito, joka on saatu juurrutettua kaikkiin kansankerroksiin nimenomaan koulutukseen, kirjastoihin ja tasa-arvoon panostamalla. 

 

 

 

 

 

Bourdieu, P. (1993). The Field of Cultural Production. Essays on Art and Literature. New York: Columbia Press.

Eskola, K. (1979). Suomalaiset kirjanlukijoina. Helsinki: Tammi.

Hanifi, R. (2021). Lukeminen muutoksessa. Teoksessa R. Hanifi, J. Haaramo & K. Saarenmaa (toim.): Mitä kuuluu vapaa-aikaan? Tutkimus, tieto ja tulkinnat. Helsinki: Tilastokeskus, 133–158.

Heikkilä, R. (2024). Miksi lakkasimme lukemasta? Sosiologinen tulkinta lukemisen muutoksesta. Helsinki: Gaudeamus. 

La Rosa, L. (2023). Nuoret lukijat kirjakulttuurin murroksessa. Helsinki: Helsingin yliopiston kasvatustieteellinen tiedekunta. Akateeminen väitöskirja.

Loh, C. E., Gan, S., & Mounsey, S. (2022). What do children want to read? A case study of how one primary school library supported reading for pleasure. Journal of Library Administration 62(7): 931–945.

Purhonen, S., Gronow, J., Heikkilä, R., Kahma, N., Rahkonen, K. & Toikka, A. (2014). Suomalainen maku: Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen. Helsinki: Gaudeamus.

Tattersall Wallin, E. & J. Nolin (2020). Time to read: Exploring the timespa- ces of subscription-based audiobooks. New Media & Society 22:3, 470–488.

Toivonen, T. (2013). Cohorts and reading time on the basis of the Finnish time use data 1979–2009. Finnish Journal of Social Research 6, 15–23.

Verboord, M. (2005). Long-term effects of literary education on book-reading frequency: An analysis of Dutch student cohorts 1975–1998. Poetics 33:5–6, 320–342.