Katri

Kirkkaana paistoi aurinko taiwahalla, laskein kultaista loistettaan aamu-tuulessa hiljaisesti liikkuwille joen aalloille, ja kaste-helmet kimalteliwat puissa sekä ruohossa. Joen-äyräällä oli kankaita walkenemassa, ja näitä katsomaan tuli nyt eräs kahdeksantoista-wuotinen neito. Hän oli hoikka warreltansa, waan kaswonsa ymmyrkäiset ja werewät, ja hänen waaleat hiuksensa oli pantu kahdelle kauniille palmikolle, jotka pehmeinä putoiliwat hänen hartioillensa. Neito kantoi olallansa pari kankaan mittaa, joita hän taas alkoi laskea walkenemaan; hän ennätti net jo lewittää äyräälle ja aikoi niitä juuri ruweta nappuloimaan, kun maantieltä kuului ratasten jyrinä. Tyttö tuskin ennätti katsoa taaksensa, ennenkuin kuuli tutun äänen huutawan:

"Kas niin, Katri! Tuo on hywä, laita wain kapiot walmiiksi, sillä nyt minä jo pian tulen."

Tämä puhuja oli Anttilan Antti, yhdenkolmatta-wuotinen poika. Hän oli kylän nuorukaisista kaikkein kelwollisin ja oli ollut Katrin rippikoulu-kumppani. Antti wei nyt puukuormaa kaupunkiin, ja nähtyänsä Katrin äyräällä koetti hän saada tämän kanssa naimis-kauppaa alkuun, mutta Katri wastasi:

"Mitäs tuommoisia puhut? Luuletpa warmaankin minua hywin herkkä-uskoiseksi."

"En luulekkaan, mutta sanon wain, että jos joku minua ennen tulee pyytämään sinua omaksensa, niin älä häntä ota. Kuule! Teetkö niinkuin pyydän?"

"Saadaanpa nähdä."

"Ihmiset sanowat, että Mattilan Mikko sinusta paljon pitää."

"Sanowatko niin? Eikö he myöskin sano, mitä minä Mattilan Mikosta pidän?"

"Puhutaanpa, ettet sinä hänestä huoli."

"Silloinpa ei ihmiset walehtele."

"Oikein on harmillista, että tämä talo on näin lähellä maantietä."

"Miksi? Etkö luule, että kotoni pihassa olewat wahterat ja pihlajat suojelewat meitä maantien pölystä?"

"Sinä nyt olet sillä tuulella, ett'et tahdo sanojani ymmärtää. Minä tarkoitan sitä, että Mattilan Mikko pääsee liian helposti tänne, sillä hän käy usein kaupungissa, ja silloin on aina sopiwa poiketa näin lähellä maantietä olewaan taloon."

"Entäpäs tätä; anna hänen tulla, kyllä hän minun puolestani saa tulla ja mennä, en suinkaan minä hänestä huoli."

"Sinä, Katri, olet toki wiisas tyttö. Sen kyllä huomaa, että sinä olet kaupungin koulua wähän käynyt."

"Wai niin."

"Niin, ei se haita, että tiedät wähän sitä ja tätä, jota eiwät nuot meidän kylän tytöt tiedä. He owat niin tyhmät kinkereillä, ett'eiwät ymmärrä ikään mitään papille wastata."

"Tieto ei ikänä taakkana ole. Kyllä minä saatan kankaani kutoa siinä, kuin joku muukin, waikka jouto-aikana luen ja wähän kirjoitustakin harjoittelen, mutta älä sinä tuosta kaupungin koulusta mitään puhu, sillä se puhe on wain pelkkää pilkkaa."

"Hywästi sitte! Kukatiesi saan sinua nähdä, kun kaupungista palaan?"

"Mahdollista kyllä. Hywästi nyt!"

Antti lähti, waan Katri jäi nappuloimaan kankaitansa. Hänen sydämmensä käwi surulliseksi. Hän katseli sinne päin, johon Matti lähti, waan pian oli matkustaja joutunut mäen taakse, ett'ei Katri häntä enään nähnyt. Aallot loiskiwat, perhoset lenteliwät kukkien ympärillä, ja sääski-parwi tanssi; koko luonto oli ylen ihana, mutta Katri toki surullinen, sillä hän muisti isäänsä, jota hän wain wuosi takaperin oli saattanut hänen wiimeiseen lepo-kammioonsa, hautaus-maahan.

"Tietänewätkö kuolleet eläwistä mitään?" ajatteli Katri. "Nähneekö isäni minua nyt, kun tässä yksin kuljen?" Katrin mieleen muistui, miten hän lapsena joka ilta sai nukkua isän weisatessa ehtoo-wirsiä, sekä ne hetket, joina hän kesällä pyhä-iltoina oli isänsä seurassa ollut niittu-mailla; isä oli silloin puhunut rakkaasta luojasta, joka oli tehnyt koko luonnon wiehättäwän ihanaksi ja tullut ihmiseksi kaikkein syntisten tähden. Katrin näitä muistellessa nousi kyyneleet hänen silmiinsä ja hän ajatteli taas: "Äitini on kelwollinen työ-ihminen, mutta ei hän lue eikä weisaa, sen saan nyt wain yksin tehdä, sillä isäni on poissa, i'äti poissa!"

Katri lähti äyräältä ja meni kotiinsa. Kamarinsa akkunalla oli hänellä wähäinen kaswawa myrtti sekä palsamiinikukka, ja tuosta Katri nyt ilostui, että palsamiini oli täydessä kukassa. "Kun Matti tulee kaupungista tänne, niin saapa hän nähdä, että olen hywin hoitanut kukkaseni", ajatteli Katri.

Ilta-puolella palasi Matti muutamien kyläläisten seurassa. Katri tuli juuri lehmiä lypsämästä, ja Antti huusi: "Hywää iltaa, Katri!" sekä heitti hänelle samassa pari omenaa; sitte lisäsi hän wielä: "Nyt on minun kiiru kotia, muista wain, mitä aamulla sanoin." Wastausta odottamatta ajoi hän nyt aika wauhtia pois.