Kankaanpää, Hannu

Kuvatiedoston lataaminen

Photograph information

Kuva: Adolfo Vera / Enostone

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Koulutus tai tutkinto

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Nimi

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Nimi

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

kokoomateokset
runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

esseekokoelmat

Tyyppi

esseekokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

pakinakokoelmat

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Muut teokset

Tyyppi

fyysinen teos

Tyyppi

fyysinen teos

Muut teokset (kääntäjänä)

Tyyppi

fyysinen teos

Tyyppi

fyysinen teos

Kirjailijan omat sanat

SE OLI SATAKIELI

Mielirunoja on monta, mutta tärkeimpiä vain yksi, se ensimmäinen: Lauri Viidan komea ja koskettava Pohjan satakieli . Sen ilmestymisvuonna 1954 olen itsekin ilmestynyt tähän maailmaan siivoojan ja varastomiehen käppyräisenä poikana Helsingin Rööperissä. Kotonani ei runoista tiedetty mitään. Kirjallisuus oli yhtä kuin koulukirjat, Kotiruoka ja Tuntematon sotilas. Ensimmäiset runokokoelmat vanhempieni hyllyyn tulivat vasta, kun omani heille yksi kerrallaan annoin. En tiedä, lukivatko he niitä. En halunnut kysyä, eivätkä he itse koskaan sanoneet niistä minulle sanaakaan.
Minä taisin olla ns. köyhän perheen hyväpäinen poika - sitä klassista lajia, jota nykyisenä peruskoulun, paremman sosiaaliturvan ja yleisen keskiluokkaistumisen aikana ei onneksi enää liene. Pääsin Norssiin ja pärjäsin kohtalaisesti, mutta tunsin oloni vieraaksi ja vaikeaksi. Maailma näytti jakautuneen kahtia, ja itse olin liikaa kummassakin puoliskossa.
Avarinta koulussa olivat äidinkielen tunnit. Opettajamme oli rahisevan ironinen ja tajukas Urho Johansson. Kolmannella tai neljännellä eteemme ilmestyi sitten Lauri Viidan teksti. En ollut ikinä aiemmin vaivautunut todella lukemaan ja kuuntelemaan ainuttakaan runoa, mutta yhtäkkiä tämä Pohjan satakieli - ties mikä maalaislintu - pakotti. Tuntui, että se puhuikin juuri minusta ja minulle ja että vain minä voisin ymmärtää sen salaiset silmäniskut. Päässäni humahti. Aukaisin sanaisen arkkuni ja siltä istumalta aloin paasata tästä runosta ja pojasta ja koko elämästä ja itsestäni keskellä kaiken. Johansson antoi minun puhua. Tunnin jälkeen hän veti minut syrjään ja sanoi, että minun ehkä kannattaisi lukea muitakin runoja.
Olen aikojen mittaan lukenut myös Pohjan satakielen yhä uudestaan ja kuullut siitä mitä merkillisimpiä tulkintoja, mutta ei niin hyvä runo tyhjene yhdessä ihmisiässä. Kolmekymmentä vuotta sitten en ymmärrettävästi pannut suurta painoa sen suopealle huumorille mutta ilahduin kyllä sen nasevasta ja luontevasta sanonnasta. Sekin oli minulle löytö. Erityisesti minua silti riipaisi tuo vanhempien ironiaan peitetty alistuneisuus, joka minullekin oli kotoa niin kovin tuttua: tämmöistä tämä elämä on eikä koskaan paremmaksi muutu, älä edes kuvittele mitään. Samalla tunnistin itsestäni pojan uhman ja halun jotenkin hyvittää myös vanhempiaan.
Runon itseironia viilsi minuun syvästi ja makeasti. Ehkäpä aavistelin jotain myös siitä, että oman äänen etsimiseen ja puolustamiseen liittyy usein rikkomisen tai rikkoutumisen vaara. Toisaalta on luvassa hurjaa iloa ja hengitystä, seikkailun vapautta. Voit päästä minne vain, löytää mitä tahansa. Tarvitaan vain kivi, sana, uskallus.

Parnasso 2000:1

MAKUASIOITA:
Mieluisin paikkani on meren ranta, jossakin Irlannin rannikolla - tai kotona Lauttasaaressa.

Elämäkertatietoa

Hannu Kankaanpää on kirjailija ja kirjallisuuden sekatyöläinen. Hänen esikoisrunoteoksensa Sukupolvi ilmestyi 1980 ja voitti J. H. Erkon palkinnon. Kankaanpää on toiminut Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksen kirjastoamanuenssina 1977–1980. Sen jälkeen hän on työskennellyt toimitussihteerinä ja kustannustoimittajana ja tehnyt erilaisia kirjoitus- ja toimitustöitä. Hän harrastaa intohimoisesti musiikin kuuntelua levyiltä ja konserteissa.

Lukukeskus

---


Vanhemmat:
isä varastomies Reino Kankaanpää ja äiti siivooja Esteri (o.s. Tourunen)

Toimet:
Helsingin yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitoksen kirjastoamanuenssi 1977-80
toimitussihteerin ja kustannustoimittajan viransijaisuudet, erilaisia kirjoitus-ja toimitustöitä freelancerina

Opinnot:
filosofian kandidaatti 1979 Helsingin yliopistosta

Palkinnot:
J.H.Erkon palkinto 1980 (Sukupolvi)

Harrastaa intohimoisesti musiikin kuuntelua levyiltä ja konserteissa

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Artikkeli "Marginaalin marginaalissa" teoksessa Kirjan matka tekijöiltä lukijoille (Tampere University Press 2007).

Tekstinäyte

KOSIJAT

Patjarulla kainalossa ruusupuska kourassa
hän junttaa askel askelelta
taas Lauttasaaren siltaa
kun aurinko laskee kirkontornin taakse
ja yön purje nousee, joutsenveneet
kohti märkää mannerta seilaavat
mastossaan sulkanaarmu.

Mutteri kiinnittää saarilautan
yhä kettingillä kaupunkiin, tie nousee
kahden kykloopin välitse,
keltaista silmäänsä vilkuttavan.
Vanhustentalossa tango on tauonnut,
kimeä koira laskee kultaa ja hopeaa
entisen pankin portailla

ja kaikuu ylämäki, sikopaimen
on sulkenut videovuokraamon...
Vastaan viilettää kosijoiden lauma
rullaluistimilla keskustaan, nyt
moottoripyörä ampuu pakonuolen
kohti vuodetta pään soihtuun:
työhuoneen ikkuna tärisee!

2000

***

Hesari

Krunikka
roiskautti siemenensä
töölönlahden pohjukkaan
käänsi selkänsä ja nukahti
katu nousee raskaana
ja raiskattuna
rautatietunnelin alta
korttelit muistavat tyhjää
sokeritehtaan otsikoiden
hautajaisrantu
lokeroonsa palaa risainen klovni
kusiputkan nurkalla itkee
huvipuiston
rullaama ilveilijä
ja diakonissat pihtaa laitoksessaan
ennen kuin aseet toimivat
periaatteen työväenopistot
tuntee luissaan josafatin kallio
ja aleksiskiven suolingaiset
puserot kireinä elämännälkää
sätkäkoneiden metallihellyyttä
koristelyhdyt
pirstoutuu katukiviin
markkinaviemärin asumiskoneista
huokuu kuorsauksia, yksiöiden
lakanat hikoaa
kuin urakkaselkä
nainen retuuttaa vuorotyöstä
vuoroöistä lasta
nyrkiniskut
kuin ruusunmarjat mätänevät
silmien alla, tenho
skarppasi tiskiltä viimeisen kaljan
muurinaukosta
kynttilä lepattaa
varjojansa painii rujo sirkus
tukilisien ryöväribingo
veristää
säleistä pupillia, illan hitsaa
ambulanssin ohut sinipilli
jäljet nuolee katulampun
laiha lipeäkieli
nurinpäin käpertynyt
hukkuneen miehen nyrkki
jossain moukaroi portteja
sokea räkätys, nautaa
ja sikaa samassa tölkissä
hyvinvoinnin kyyniset tarrateipit
lakaisevat tavan takaa
Hesarin naarmuista
synnytysnaamaa
vaihteen kimpussa
rimpuilee
outo juoppojuna
hallin kulman sylkyrinki
suoraan kohti
viimalta rystysiä piilottelee
mustamaija pälyilee ohi
miekka ja oikeus, katkeruus
rikkoo kamarinikkunan
juoksu puhkaisee sydämen
komerot
taksi ampuu kurvista
pimeän pullon

1981
Kuolleen otsa on kylmännihkeä/
huokoinen kumipallo/
jonka lapsena kadotin./
Isä sen minulle antoi,/
vieritti pitkän elämän läpi/
tänne sairaalan kellariin./
Punnitsen sitä varovasti,/
se punnitsee minut vielä kerran/
ennen kuin lasken jo perille/
multaisen meren pohjalta/
kalliisti ostettuun kotiin./
Niin kuin isä pojan/
poika isän luo./

(Teoksesta Niin kuin isä pojan, Enostone 2006)
PITKÄÄ IKÄÄ

Turvalukko kolahtaa./
Koiran täytyy pissiä./
Käytävässä salkkuherra/
näpyttelee hissiä./
Laskeudutaan mykkinä/
syyskuun sateen alle./
Piha kääntää kylkeään/
ja tuoksuu haikealle./
Kerrostalo kurkottelee/
kadun yli rantaan,/
tuuli tarttuu asvaltilla/
koiran kaulapantaan./
Kauas pitää jolkuttaa/
mutta takaisin ehtiä…/
Koivun alta huoltomies/
jo imuroi lehtiä.

(Teoksesta Todistus, Enostone 2004)
Videot

Elävän arkiston upotuskoodi