Marikan kirjajuttuja: Romantiikan Pariisi

Romantiikan Pariisi

Pariisia kutsutaan rakkauden pääkaupungiksi, eikä syyttä. Eiffel-tornin säkenöivä iltavälke, latinalaiskorttelin pittoreskit pikkukadut tai Montmartren kukkulalta avautuva lumoava näkymä saattavat saada kyynikonkin polvistumaan kosintaan armaansa eteen. Tai ainakin kiinnittämään jämerän lukon johonkin Seinen silloista ikuisen rakkauden symboliksi.

Aina ei rakastavaisilla ole mahdollisuutta lähteä rakkauden kaupunkiin sinetöimään suhdetta, eikä rakkaudesta haaveilevilla etsiskelemään sitä oikeaa. Tällaisissa tilanteissa rakkauden nälkää voi helpottaa uppoutumalla kirjoihin, joissa rakastetaan ja rakastutaan tulisesti, petytään toisinaan katkerasti, kadotetaan ja löydetään elämän rakkaus. Ja kaiken ympärillä tietenkin Pariisin kaupunki niin viehättävänä kuin se vain suinkin voi.

Bienvenue á Paris!

Milja Kaunisto: Synnintekijä + kaksi muuta trilogian osaa

Keskiajan Pariisi oli syntinen rietastelun pääkaupunki, eikä totisesti ensikertalaisen silmiin kovin viehättävä. Kadut löyhkäsivät eritteistä, rotat tonkivat jätteitä kilpaa kerjäläisten kanssa, syöpäläisiä kuhisi kaikkialla ja koko kaupunki oli täynnä sanoin kuvaamatonta kurjuutta. Kaikesta ällöttävyydestään huolimatta Pariisi veti tulijoita puoleensa magneetin lailla ja totta kai rakkauskin roihusi.

Milja Kauniston romaanitrilogia vie lukijan keskiajan Pariisin, jonka viehätys syntyi houkutuksista, paheista ja vaaroista. Pariisiin saapuu Suomen Turusta naiivi nuorimies, Olaus Magnus, jonka piispa Maunu Tavast on lähettänyt Sorbonnen yliopiston pappisseminaariin. Olaus järkyttyy näkemästään haureudesta, joka rehottaa kirkon sisällä yhtä villisti kuin rahvaan parissa. Hän anelee Jumalalta voimaa pysyä erossa kaikesta synnistä, mutta järki ei pysty vastustamaan kiusauksia, kun sydän huutaa kyllä, kyllä, kyllä!

Kaunisto kirjoittaa verevän viihteellisiä historiallisia romaaneja. Hän ei säästele kirosanoja, ei käytä lieventäviä kiertoilmauksia, eikä silottele näkymiä. Pariisi asukkaineen näyttäytyy juuri niin haisevana, rujona ja sekavana kuin se aikanaan varmasti olikin - ja samanaikaisesti kiehtovana ja maagisen vetovoimaisena - kaupunkina ylitse muiden.

Sergeanne Golon: Angelika ja yksitoista muuta jatko-osaa

Fifty Shades of Grey -aikakauden lukijoille Angelikat ovat kevyttä kamaa, mutta meille vähän vanhemmille ne olivat aikanaan uskaliaita teoksia, joita posket kuumottaen ahmittiin. Michelle Mercierin tähdittämän elokuvasarjan myötä myös miehet kiinnostuivat Angelikasta ja lähtivät innoissaan elokuvateattereihin rouviensa käsikynkässä ihastelemaan pääosan esittäjän kesyttömän villikissan katsetta ja erittäin (!) syvään uurrettua miehustaa.

Angelika-sarja toistaa naisten romanttisen viihdekirjallisuuden klassista kaavaa: maaseudulla syntyy kuvankaunis tyttö, jonka perään kaikki miehet huokailevat. Puolisoksi tytölle valitaan kampurajalkainen mutta rikas rumilus. Tyttö ei tyydy osaansa, vaan kapinoi ja karkailee, mutta jokin mystinen voima kuitenkin vetää tyttöä puoleensa jurossa aviomiehessä. Aivan kuten nuori ja viaton Anastasia tuntee vetoa ylhäistä Christiania kohtaan Fifty Shades -trilogiassa.

Anne ja Serge Golonin luoma Angelika ehtii seikkailla pitkässä sarjassa niin maalla kuin merelläkin. Sydänten markiisitar on kotonaan sekä Pariisin alamaailmassa että aurinkokuninkaan hovissa Versailles'ssa. Kaikkialla hän saa osakseen ihastusta, mutta kannoilleen myös joukon kateellisia kanssasisaria, joiden juonitteluista Angelika onnistuu kuitenkin aina keplottelemaan voittajana eteenpäin. Kirkonisät yrittävät niin ikään saada villin ja elämänjanoisen nuoren kapinallisen käyttäytymään naiselle soveliaampaan tapaan, mutta Angelikaa ei tietenkään niin vain kesytetä.

Angelika-sarja on yksi romanttisen viihdekirjallisuuden kivijaloista ja ehdottoman pakollista luettavaa kaikille rakkausviihteen faneille. Anne Golon työstää paraikaa sarjastaan uutta päivitettyä versiota ja sen valmistuttua Angelika voi nousta jälleen uuteen kukoistukseensa. Jos sivistyksessäsi on uhkean Angelikan kokoinen aukko, täytä se nyt!

Gaston Leroux: Oopperan kummitus

Kauhuromantiikan klassikko, Gaston Leroux'n Oopperan kummitus, huijasi aikanaan monet uskomaan Pariisin vanhan oopperatalon maanalaisissa käytävissä haahuilevaan rujoon kummitukseen. Vakuuttava esipuhe ja loppusanat saavat nykylukijankin aprikoimaan, voisiko tarina kummituksesta pitää paikkansa. Mutta mistä mysteerikirjailija Gaston Leroux keksi, että oopperatalon alakerroksissa asuisi outo tyyppi, joka aiheuttaisi kaikenlaista epämiellyttävää hämminkiä talossa työskenteleville? Oliko kummitus sittenkään vain Leroux’n mielikuvituksen tuotetta?

Tarina oopperan kummituksesta pohjautuu merkillisiin tositapahtumiin. Kun oopperataloa rakennettiin 1800-luvun lopulla, ei maan alta pulppuavaa vettä saatu millään tyrehdytettyä ja talon valmistuttua alettiin epäillä, että sen alle jäi iso maanalainen järvi luolastoineen. Vuonna 1896 valtava kristallikruunu rämähti alas ja surmasi rakennusmiehen. Huhut kummituksesta alkoivat kiihtyä. 1900-luvun alussa kellareihin päätettiin varastoida äänitteitä tulevia sukupolvia varten ja Leroux uskottelee esipuheessaan lukijalle, että samalla kellareista löytyi tuntemattoman miehen ruumis. Tässä vaiheessa lukija jo melkein uskoo Leroux’n vakuutteluja.

Oli miten oli, oopperan kummituksen legenda on edelleen voimissaan ja tuhoon tuomittu rakkaustarina Erikin ja kuvankauniin laulajattaren Christinen välillä kiehtoo yhä. Kirjan luettuaan ei Pariisin vanhaa oopperataloa enää katso samoin silmin. Aitio numero viidessä on koputeltava muiden turistien tapaan isoa marmoripylvästä ja kuulosteltava, voisiko se olla kummituksen ontto piilopaikka. Kellareihin johtavia ovia on pakko tuijottaa ja kristallikruunujen alta tekee mieli astua syrjään. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Henry Miller: Hiljaiseloa Clichyssä

Amerikan paha poika Henry Miller tuli tunnetuksi villiä ja vapaata seksiä korostavista paksuista romaaneistaan ja harva muistaa, että hän kirjoitti paljon muutakin. Yksi Millerin tuntemattomimmista teoksista on pienoisromaani Hiljaiseloa Clichyssä, jossa aiheet ovat tyypillistä Milleriä, mutta tyyli on tyystin eri kuin hänen paatoksellisen vyöryvissä menestysromaaneissaan.

Hiljaiseloa Clichyssä on tiivis ja napakka tarina kahden nuoren miehen rietastelusta opiskelijaboksissa Pariisissa, eikä näiden kämppisten elämä kyllä kovin hiljaiselta vaikuta. Prostituoituja ramppaa jomman kumman tai molempien luona alvariinsa. Useamman kerran kaverukset erehtyvät houkuttelemaan mukaansa vähän kaheleita neitokaisia, joista sitten yrittävät päästä nopeasti eroon ja mielellään maksamatta mitään. Kaikki vähät rahat laitetaan tyttöihin ja alituinen nälkä kaihertaa vatsassa. Seksin nälkä vie aina voiton.

Millerin Pariisi ja erityisesti Montmartren kukkulan paheelliset pikkukadut ovat salakavalan vietteleviä. Ne houkuttelevat kulkijaa hämyisinä, rapistuneina ja rahvaanomaisina. Ne ovat suorasukaisen paheellisia ja jotkut niin rumia, että kulkijaa värisyttää inhosta. Tässä viheliäisessä näyssä on kuitenkin jotain käsittämättömän puoleensavetävää ja kaunista. Millerin Montmartre on houkuttelevan luotaantyöntävä, kuin pahe itse. Ja edelleen Montmartre lumoaa kulkijan, vaikkei se pahuuden pesä enää olekaan.

Andreï Makine: Ranskalainen testamentti

Andreï Makinen tuotannossa Pariisilla on iso rooli. Hänen Pariisinsa ei ole viihdekirjojen satumainen ja siloteltu kaupunkiparatiisi, muttei se ole myöskään luotaantyöntävä, vaarallinen tai ruma. Makinen Pariisi seisoo muuttumattoman jyhkeänä henkilöhahmojen ympärillä, joita sodat ja vastoinkäymiset repivät ja riepottelevat. Kaupunki tarjoaa ihmisille turvapaikan, kodin, johon he aina palaavat, kun ovat kaukokaipuussaan tai kohtalon heittämänä muualle joutuneet. Makinen Pariisi on aina ollut ja tulee aina olevan.

Ranskalainen testamentti nosti Makinen maailmanmaineeseen ja se sai ihastuksesta polvilleen niin kriitikot kuin lukijatkin. Tässä surumielisen kauniissa omaelämäkerrallisessa romaanissaan Makine kuvaa ankaraa lapsuuttaan Venäjällä ja sekoittaa siihen isoäidin kertomia tarinoita ihmeellisen ihanasta Ranskasta. Kontrasti sosialistisessa diktatuurissa elävän Andreï-pojan ja isoäidin taianomaisten kertomusten välillä on pakahduttavan suuri.

Ranskalainen testamentti on melankolinen tarina, jossa rakkaus on suurta ja syvää, mutta myös surun värittämää ja samaan aikaan ikuista ja kuolematonta. Rakkaus ei ulotu vain ihmisiin, vaan sydäntä kaihertavaa rakkautta voi tuntea myös paikkoja kohtaan. Ranskalaisessa testamentissa ja monessa muussakin Makinen teoksessa kaipauksen kohteena on Pariisi, kaupunkien kaupunki.

Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa

Nicolas Barreau'n romaanin Pariisi on siirappisen suloinen postikorttikaupunki. Se on samanlainen satumaisen kimmeltävä kuin Woody Allenin elokuvassa Midnight in Paris. Itse asiassa kirjassa esiintyykin maailmankuulu elokuvaohjaaja Allan Wood, joka haluaa kuvata uuden romanttisen komediansa päähenkilö Alain Bonnardin vanhanaikaista tunnelmaa henkivässä pikkuruisessa elokuvateatterissa Cinema Paradisossa.

Alain on juuri jättänyt työnsä businessmaailmassa ja hypännyt setänsä saappaisiin elokuvateatterin pyörittäjäksi. Hän tuntee vihdoin löytäneen oman paikkansa maailmassa. Myöhäiset keskiviikkoillat Alain omistaa vanhoille rakkauselokuville ja näytöksissä hänen huomionsa kiinnittyy nuoreen punatakkiseen naiseen, jonka Alain onnistuu kadottamaan, muttei tietenkään lopullisesti...

Barreau’n hurmaavassa rakkausromaanissa Pariisi on kauneimmillaan. Siellä ei tuule, eikä sada. Siellä ei ole häiritseviä kaupustelijoita, eikä taskuvarkaita. Siellä ei ole ruuhkia, ei katupölystä sakeaa ilmaa, ei auki revittyjä jalkakäytäviä. Sen sijaan siellä on ikuinen kesä. Tuoreen croissantin ja vastapaahdetun kahvin tuoksua. Yksinäisten korkokenkien viehkoa kopsetta kapeilla kujilla. Satakielen laulua Luxembourgin puistossa. Vanhoja arvokkaita rakennuksia, korkeita huoneita, leveitä ikkunalautoja ja takorautaisia portteja. Ja tietenkin paljon rakkautta ilmassa!