Päivän täky

Toimitukselta: Ajankohtaista | Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja

Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja

22.9.2021 | Jaa täky | Teostiedot
Luigi Pirandellon (1867-1936) teatteri-ilmaisua uudistaneen näytelmän Kuusi osaa etsimässä tekijäänsä ensiesityksestä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Absurdia metateatteria edustaneen näytelmän ensi-ilta Roomassa vuonna 1921 vihastutti yleisöä ja aiheutti pienoisen kulttuuriskandaalin. Alkuhämmennyksen jälkeen näytelmästä tuli kuitenkin erittäin suosittu ja sitä esitettiin Suomessakin; hämmentävästi jo vuonna 1925. Sisilialainen Pirandello oli tuolloin jo pitkän ja monipuolisen uran tehnyt kirjailija, jonka tuotannon ydintä olivat näytelmien rinnalla erityisesti novellit. Leena Rantanen on koonnut ja suomentanut Pirandellon novelleista hienon kokoelman Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja (Like 2007, suom. Leena Rantanen). Rantanen on poiminut kokoelman novellit Pirandellon suuruudenhullusta ja keskenjääneestä kokonaisuudesta Novelle per un anno (Novelleja vuodeksi), jonka oli tarkoitus sisältää yksi novelli vuoden jokaiselle päivälle. Pirandellon sisilialaisen kotikylän ihmiset ja maaseudun elämänmeno olivat hänelle rakas ja loppumattoman rikas aiheiden lähde. Hän kuvasi heidän kauttaan oman nopeasti muuttuvan aikakautensa kakofoniaa usein absurdin humoristisesti. Jukka Petäjä kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Novellit ovat yhtä armottomia kuin Sisilian luonto. Novellien yhdeksi keskeiseksi teemaksi paljastuu elämisen petos. Se suistaa päähenkilöiden arjen raiteiltaan ja sinkoaa heidät keskelle hetkeä, jona illuusiot tai väärät luulot luhistuvat ja he jäävät elämän kaatuvien kulissien alle.” ”Olisiko mahdollista, että olen kasvanut näin suureksi ja silti jäänyt lapseksi tekemättä koskaan mitään? Ehkä olen tehnyt työtä unessa, en tiedä miten. Mutta työtä olen varmasti tehnyt aina ja paljon, paljon. Sitä paitsi kaikki näyttävät tietävän sen, sillä monet kääntyvät katsomaan minua ja jotkut tervehtivät, vaikka en heitä tunne. Minuako he tervehtivät, ihmettelin ensin ja katsoin ympärilleni ja taakseni. Olisivatko he erehtyneet? Mutta ei, minua he todella tervehtivät. Taistelen kiusaantuneena turhamaisuutta vastaan, jolla en kuitenkaan onnistu pettämään itseäni, ja jatkan matkaani kuin leijuen, mutta vaivautuneena syystä joka, tunnustan kyllä, on peräti mitätön: en ole varma, onko ylläni oleva puku todella minun, ja niin minussa herää epäilys, että ihmiset tervehtivät pukua eikä minua. Joka tapauksessa minulla ei ole muuta pukua mukanani.”

Bruno

Bruno

15.9.2021 | Jaa täky | Teostiedot
Tiina Krohnin (s. 1951) historiallinen romaani Bruno (WSOY 1990) oli ilmestymisvuotensa kirjallisia tapauksia. Runoilijana tunnetuksi tulleen kirjailijan teos oli Finlandia-ehdokkaana ja hän sai sen ansiosta Kalevi Jäntin palkinnon. Romaani kertoo italialaisesta filosofista ja tähtitieteilijästä Giordano Brunosta (1548-1600), joka joutui kristinuskoon kohdistamansa kritiikin ja panteistisen ajattelunsa vuoksi inkvisition kynsiin ja polttoroviolle. Tiina Krohn (entiseltä nimeltään Kaila ja omaa sukuaan Krohn) oli käsitellyt keskiaikaa ja aikakauden filosofiaa jo aiemmin kiitetyllä runokokoelmallaan Valon nälkä (WSOY 1986). Krohnin kiehtova romaani päätyi lopulta myös teatterin lavalle Jyväskylän Huoneteatterin esittämänä vuonna 1998. Romaanin takakannessa kerrotaan: ”Mutta romaani on ennen kaikkea tarina Brunon sisäisestä maailmankatsomuksellisesta taistelusta, jossa rakkauden roihu ja sankarillinen hulluus ovat liittoutuneet yhteen ponnistelussa kohti maailmankaikkeuden keskustaa; aurinkoa, naisen rakkautta, Jumalan suudelmaa.” "Huolien saartama ihmismieli synnyttää huolestuneita unia, loukkaantunut näkee unissa tulevansa yhä uudelleen loukatuksi tai kostavansa loukkauksen. Ja onnettomat, he kehräävät unen seitein itsensä yhä syvemmälle omaan onnettomuuteensa, kunnes viimein alkavat unissaan, yö yön jälkeen, etsiä tietä ulos tästä vyyhdestä. Vain kaikkein toivottomimmat, vain kaikkein onnettomimmat ihmiset on armahdettu: he näkevät onnellisia unia! Itse taivas vuodattaa näille suurenmoisimmat näkynsä, jotta he aamulla jaksaisivat jatkaa surunsa kantamista."

Sininen enkeli

Sininen enkeli

8.9.2021 | Jaa täky | Teostiedot
Heinrich Mannin (1871-1950) syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 vuotta. Lyypekkiläisen Mannin kauppiasperheen vanhin poika oli omana aikanaan hyvinkin tunnettu kirjailija, mutta hän ajautui marginaaliin, sillä valtaapitävät eivät pitäneet hänen teostensa yhteiskunnallisuudesta. Aluksi Weimarin tasavallan aikana hän joutui epäsuosioon militarismia vastustavien ja ihmisoikeuksia puolustavien mielipiteidensä takia. Lopulta natsien noustua valtaan hänen oli pakko lähteä maanpakoon Yhdysvaltoihin, jossa hän kuoli rahattomana ja unohdettuna. Mannin tunnetuin teos on vuonna 1905 ilmestynyt romaani Professor Unrat, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Sininen enkeli (Karisto 1981, suom. Auli Hurme).  Se kertoo erakoituneesta ja asenteiltaan jyrkästä opettajasta Raatista, joka kohtelee oppilaitaan kohtuuttoman ankarasti. Hän saa tietää, että oppilaat käyvät toisinaan tapaamassa paikallisessa kapakassa tanssijatar Rosa Fröhlichiä. Hän käy nuhtelemassa tyttöä, mutta ihastuukin häneen ja menettää lopulta lähes kaiken. Josef von Sternberg ohjasi romaanin pohjalta myöhemmin elokuvan "Sininen enkeli" (1930), jonka pääosaa esitti Marlene Dietrich läpimurtoroolissaan. Kari Vaijärvi kirjoittaa romaanista Arvostelevassa Kirjaluettelossa: ”Mutta kirja on myös herkullinen, sävähdyttävä ja väliin riipaisevan hauska satiiri ihmismielen raadollisuudesta ja vinoutumisesta. Parhaimmillaan Mann on juuri antisankarinsa, oppilaitaan sadistisesti kiusaavan lehtori Raatin luonnekuvassa.” ”Tuli yö, ja pimeyden keskeltä hänelle ilmestyivät Rosan hienopiirteiset, oikukkaat, värikkäät kasvot. Hän katseli niitä pelokkaasti, sillä hän tiesi, että ne antoivat aihetta kaikenlaisiin epäilyksiin, kaikenlaisiin. Taiteilijatar Fröhlich kuului kaikille. Unrat painoi kädet tulipunaisille kasvoilleen. Hänen myöhäinen aistillisuutensa – tämä hitaan, salavihkaisen viettelyn voimalla kuihtuneeseen ruumiiseen tunkeutunut aistillisuus, joka oli väkivaltaisesti ja luonnottomasti leimahtaen muuttanut hänen elämänsä ja ajanut hänen sielunsa äärimmäisyyksiin – se piinasi nyt häntä kuvin. Hän näki taiteilijatar Fröhlichin pienessä huoneessaan Sinisessä enkelissä ja tämän riisuutumisliikkeet, silloisen ensimmäisen kerran liikkeet, kutkuttavan katseen. Sitten Rosa suuntasi katseensa ja liikkeensä Unratin ohitse toiseen mieheen – Lohmanniin… Unrat katseli kohtauksen loppuun, aivan loppuun saakka, ja se hypähteli ylös alas hänen silmissään, koska hän nyyhkytti.”

Noitaympyrä

Noitaympyrä

1.9.2021 | Jaa täky | Teostiedot
Pentti Haanpää (1905-1955) kirjoitti parhaana teoksenaan pitämänsä Noitaympyrän 90 vuotta sitten vuonna 1931. Teoksen julkaiseminen viivästyi kuitenkin 25 vuodella, sillä mikään kustantaja ei suostunut julkaisemaan sitä. Haanpää oli suututtanut isänmaalliset piirit ja samalla myös kustannusmaailman novellikokoelmallaan Kenttä ja kasarmi (Kansanvalta 1928), jolla hän kuvasi realistisesti ja kyynisesti omia armeijakokemuksiaan. Romaani julkaistiin ensimmäisen kerran postuumisti osana hänen koottuja teoksiaan niteellä Pentti Haanpään jälkeenjääneet teokset II (Otava 1956). Romaani kertoo innovatiivisesta metsätyömiehestä Pate Teikasta ja hänen onnettomasti päättyvästä urastaan metsäyhtiön palveluksessa. Pettynyt Pate haluaa päästä irti kapitalistisen järjestelmän lainalaisuuksista ja karkaa maisteri Raunion kanssa Lappiin. Raunio päätyy itsemurhaan ja lama-ajan ankeuteen kyllästynyt Pate päättää loikata paremman elämän toivossa rajan yli Neuvostoliittoon. Hän tietää kuitenkin koko ajan, että ei elämä sielläkään ole sen kummempaa kuin Suomessa. Matti Salminen kirjoittaa kirjassaan Pentti Haanpään tarina (Into 2013): ”Pentti Haanpää ei anna vastauksia, ja lukijalle jää epämiellyttävä olo: mistä tästä pitäisi ajatella? Luulenpa, että Haanpää nauroi itsekseen. Piirsinpä Noitaympyrän, joka ei helpolla laukea." ”Tämä maailma oli tarujen maa. Tämä elämä oli satujen noitaympyrä. Oli olemassa niin paljon ruokaa, että suunniteltiin sen valmistuksen vähentämistä, tuhottiin, poltettiin elintarpeita. Ja kuitenkin lukemattomat eivät saaneet syödä. Oli paljon avojalkaisia, verhottomia, ja vielä enemmän joutilaita, tyhjiä vaatekappaleita ja jalkineita. Oli tyhjiä huoneita ja kuitenkin joutui ihmisiä värjöttelemään öisen taivaan alle. Ja jos ei näin olisikaan, niin on raaka-aineita, on joutilaita käsiä valmistamaan kaikkea. Mutta työttömät kädet eivät tapaa raaka-aineita…”

Haarautuvien polkujen puutarha

Haarautuvien polkujen puutarha

26.8.2021 | Jaa täky | Teostiedot
Argentiinalaisen Jorge Luis Borgesin (1899-1986) suomennosvalikoiman Haarautuvien polkujen puutarha (WSOY 1969, suom. Matti Rossi) niminovelli ilmestyi alun perin 80 vuotta sitten vuonna 1941. Borges muistetaan erityisesti novelleista ja esseistä, mutta hän kirjoitti myös merkittävää runoutta. Borges toimi uransa aikana mm. kirjastonhoitajana, mikä näkyy hänen tuotannossaan. Monet hänen novelleistaan rakentuvat jonkin fiktiivisen lähdeaineiston tai keksityn tieteellisen teorian varaan, jonka pohjalta hän luo vaihtoehtoisia todellisuuksia. Hänen ironista huumoria sisältävät teoksensa ovat nousseet 1900-luvun loppupuolella kansainväliseen kulttimaineeseen, sillä niiden on nähty ennakoivan postmodernismia ja verkottuneen maailman hypertekstin ideaa. Matti Rossi kirjoittaa suomentamansa kokoelman esipuheessa: ”Borges – viileä realisti, skeptikko, anarkisti – valitsee jonkin hätkähdyttävän ajatuksen ja soveltaa sen pieneen sievään tarinaan joka antaa aavistuksen yhdestä vaihtoehdosta mutta jättää kaikki mahdollisuudet avoimiksi. Lopputuloksena on usein rakastettava burleski, älykkään, epätunteellisen miehen ajatusleikki.” ”Haarautuvien polkujen puutarha on epätäydellinen mutta ei vääristelty kuva maailmankaikkeudesta sellaisena kuin Ts’ui Pen sen tajusi. Päivänvastoin kuin Newton ja Schopenhauer, teidän esi-isänne ei uskonut yhteen ainoaan, absoluuttiseen aikaan. Hän uskoi lukemattomiin aikasarjoihin, eri suuntiin ja samaan pisteeseen pyrkivien ja rinnakkaisten aikojen kasvavaan, suunnattoman laajaan verkkoon. Tuo kuvio jossa ajat lähenevät toisiaan, haarautuvat, leikkaavat toisensa tai hylkivät toisiaan jossain ajassa, sisältää kaikki vaihtoehdot. Suurimmassa osassa noita aikoja me emme ole olemassa; te olette joissakin kun taas minä en ole; joskus olen minä mutta ette te; joskus me olemme samassa ajassa.”

Valtaistuinpeli

Valtaistuinpeli

11.8.2021 | Jaa täky | Teostiedot
Tarkalleen 25 vuotta sitten elokuussa 1996 ilmestyi amerikkalaisen George R.R. Martinin (s. 1948) Tulen ja jään laulu –sarjan ensimmäinen osa Valtaistuinpeli (Kirjava 2003, suom. Satu Hlinovsky). Yksi kaikkien aikojen suosituimmista fantasiasarjoista nousi myöhemmin suuryleisön suosikiksi sen pohjalta filmatun televisiosarjan Game of Thrones ansiosta. Korkeaa fantasiaa edustava kirjasarja sijoittuu Westerosin mantereelle, jonka vallasta taistelevat alueella vaikuttavat mahtisuvut. Valtaistuinpelissä on kolme tarinalinjaa, jotka risteytyvät ajoittain: ensimmäisessä seurataan Lannisterin ja Starkin sukujen välisiä kahnauksia, toisessa keskitytään Westerosin pohjoisosissa olevaan Muuriin ja sen takana vaanivaan uhkaan ja kolmannessa seurataan maanpaossa elävien Targaryenin sisarusten elämää. Tarina kerrotaan sen keskeisten päähenkilöiden näkökulmasta. Vesa Sisättö kirjoittaa romaanista Helsingin Sanomien arviossaan: ”Useimmat romaanin henkilöistä ovat lajityypille ominaisia muutamien keskeisten ominaisuuksien kantajia, mutta herättävät silti tunteita. Henkilöitä ajavat sukurakkauden, velvollisuuden, kunnian ja vallanhimon toisiinsa kietoutuvat motiivit.” ”Ned istui Aegon Valloittajan valtavalla, ikivanhalla istuimella, piikkien, rosoisten reunojen ja irvokkaasti väännetyn metallin rautahirvityksellä. Se oli, kuten Robert oli häntä varoittanut, helvetin epämukava istuin, eikä se ollut koskaan ollut epämukavampi kuin nyt, kun hänen ruhjoutunut jalkansa sykki kivusta hetki hetkeltä pahemmin. Metalli hänen allaan oli muuttunut tunti tunnilta kovemmaksi, ja torahampainen teräs hänen takanaan teki nojaamisen mahdottomaksi. Kuninkaan ei koskaan pitäisi istua levollisesti, Aegon Valloittaja oli sanonut käskiessään aseseppiään takomaan valtavan istuimen hänen vihollistensa laskemista aseista.”

Talo mr Biswasille

Talo mr Biswasille

4.8.2021 | Jaa täky | Teostiedot
V.S. Naipaulin (1932-2018) kansainvälinen läpimurtoteos oli 60 vuotta sitten ilmestynyt romaani Talo mr Biswasille (Otava 1984, suom. Seppo Loponen). Trinidad-Tobagossa syntynyt ja siellä nuoruutensa viettänyt intialaistaustainen Naipaul muutti 1950-luvulla Englantiin, jossa hän päätyi opiskelemaan Oxfordin yliopistoon. Siellä hän aloitti myös kirjallisen uransa. Hänen varhaiset teoksensa kuvasivat trinidadilaista elämää usein lempeän humoristisesti. Hänen neljäs romaaninsa vuonna 1961 ilmestynyt Talo mr Biswasille pohjautui kirjailijan oman isän elämään. Romaanin päähenkilö Mohun Biswas yrittää menestyä ja elättää itsensä mitä erilaisimmissa ammateissa, mutta lopulta hän aina epäonnistuu. Hänen elämänsä suurimmaksi tavoitteeksi tulee lopulta oman talon ostaminen. Romaani kuvaa Biswasin koko elämänkaaren syntymästä aina varhaiseen kuolemaan saakka. Ville Niittynen kirjoittaa blogissaan: ”Juonen käänteet, kerronta, yksittäiset detaljit, henkilöhahmogallerian kiehtovuus, sattumukset, persoonallisten henkilöiden tunteet ja sisimmät ajatukset – no, koko kirja kaikkinensa – on rikas, runsas, ylenpalttisen pursuava ilotulitus. Mutta silti arkinen ja käsinkosketeltavan uskottava.” ”Sitten eräänä iltana hänet valtasi suuri rauha, ja hän teki päätöksen. Hän oli liian kauan pitänyt tilanteita tilapäisinä; tästä lähtien hän pitäisi jokaista silmänräpäystä kallisarvoisena. Aikaa ei enää heitettäisi hukkaan. Mikään teko ei johtaisi vain toiseen; jokainen teko oli osa hänen elämäänsä, jota ei voinut manata takaisin; siispä jokainen teko oli tehtävä harkiten: tikkuaskin avaus, tulitikun raapaisu. Hitaasti, kuin tottumattomin jäsenin ja ankarasti keskittyen, hän suoritti iltakylpynsä, laittoi ateriansa, söi sen, tiskasi ja istuutui keinutuoliin kuluttumaan – ei, viettämään, nauttimaan, elämään – iltaa. Talo ei ollut tärkeä. Tärkeintä oli tämä ilta tässä huoneessa.”

Min dikt

Min dikt

23.6.2021 | Jaa täky | Teostiedot
Elmer Diktoniuksen (1896-1961) esikoisteos Min dikt (Bokförlaget Lyrik 1921) ilmestyi 100 vuotta sitten loppukesästä 1921. Aforismeista ja muutamasta runosta koostuva teos on suomenruotsalaisen modernistisen ja kokeilevan runouden tärkeitä avauksia 1920-luvulla. Gunnar Björling ja Rabbe Enckell julkaisivat esikoisensa vasta sen jälkeen vuosina 1922 ja 1923. Teos ilmestyi suomeksi viitisenkymmentä vuotta myöhemmin nimellä Runoni (Tammi 1972, suom. Arvo Turtiainen). Min dikt –teoksen syntyhistoria on mielenkiitoinen, sillä sen taustalla vaikutti Diktoniuksen ja Otto Wille Kuusisen ystävyys. Diktonius oli opettanut vuodesta 1915 lähtien Kuusiselle musiikin teoriaa ja miehet olivat ystävystyneet. Sisällissodan jälkeen maanpakolaisena Ruotsiin muuttanut Kuusinen oli saanut Diktoniukselta käsikirjoitusnipun runoja ja aforismeja, jolle Kuusinen antoi nimeksi Min dikt. Tukholmasta Kuusinen löysi käsikirjoitukselle kustantajan, pienen sosialistisen Lyrik-kustantamon. Painettuja kirjoja päätyi myös Suomeen, mutta vain harvat saivat sen käsiinsä. Kaikki teoksen lukeneet olivat kuitenkin vaikuttuneita, myös monet ruotsalaiset runoilijat. Diktoniuksen aforismit ja runot hyödyntävät arkista ja yksilöllistä kieltä perinteisen ylevän runokielen sijasta. Teoksen keskeisenä aiheena ovat taiteilijan rooliin ja taiteen yhteiskunnalliseen merkitykseen liittyvät pohdinnat, mutta olennaista on myös työväenluokka ja vallankumous. Terävän pilkan kohteina hänellä on erityisesti porvarillinen hienostelu. Jörn Donner kirjoittaa teoksesta Diktonius – elämä (Otava 2007, suom. Raija Mattila): ”Kannattaa huomata, että nämä ajatukset painettiin Ruotsissa. En tiedä, mitä niistä olisi seurannut Suomessa, mutta ilmapiiri valkoisessa Suomessa ei ollut otollinen tällaisille tulevaisuudennäyille.” "Suuri taide ei "tunnelmoi" - se repii kappaleiksi.Jokainen todellinen taideteos on aurankärki. Yhtä vähän kuin kavahdamme lääkäriä koskahänen on pakko käsitellä märkiviä ruttopaiseita,yhtä vähän meillä on aihetta inhota taiteilijoita jotkapuuttuvat elämän sairausoireisiin ja paljastavat seninhottavia haavoja. Herkimmät ja tunteellisimmat luovat useimmitenkovinta ja häikäilemättömintä taidetta.Heitä ei pidä tuomita siitä.Nykyisen yhteiskunnan kirous on vääntää kaikkiparadokseiksi."

Käden kosketus

Käden kosketus

17.6.2021 | Jaa täky | Teostiedot
Keskiviikkona 83-vuotiaana kuollut Laila Hirvisaari (1938-2021) muistetaan erityisesti hänen rakastetuista historiallisista romaanisarjoistaan kuten Lehmusten kaupunki, Laatokka ja Sonja. Sarjojen suosio perustuu Hirvisaaren ainutlaatuiseen kykyyn tavoittaa menneisyyden tapahtumien henki yksityiskohtien ja tarkan taustyön avulla. Hän julkaisi kuitenkin kirjallisen uransa alkupuolella 1970-luvulla myös nykyhetkeen sijoittuvia romaaneja. Nämä ovat jääneet hänen pääteostensa varjoon, mutta ovat silti hyviä osoituksia hänen laaja-alaisesta kyvystään kertoa tyyliltään erilaisia kiinnostavia tarinoita. Elämän huipulla (Otava 1974) sijoittuu huippu-urheilun ja dopingin maailmaan ja Rakkaani tuli vuorilta (Otava 1975) kertoo suomalaisen naisen ja intialaisen miehen rakkaustarinan. Käden kosketus (Otava 1974) on psykologinen trilleri, jonka päähenkilönä on pikkukaupungissa asuva kotirouva Ellen. Hän on avioliittonsa ongelmien vuoksi yrittänyt aiemmin itsemurhaa unilääkkeillä, mutta joutuu pariskunnan ystävien järjestämillä juhlilla murhayrityksen uhriksi. Hän kaatuu alas portaita tuntemattoman käden työntämänä ja käy lähellä kuolemaa.  Ystävät epäilevät kuitenkin, että kyseessä on vain uusi itsemurhayritys. Vastaavanlaisia outoja onnettomuuksia tulee lisää ja Ellen vajoaa karmivan pelon ja ympäröivien ihmisten kyräilyn ja epäilyn suohon. Tuija Lassila kiteyttää romaanin Sanojen aika –verkkopalvelun esittelyssään: ” Psykologisessa jännitysromaanissa kuvataan 1970-luvun alun pikkukaupunkilaiselämän kapeutta lapsettomuuden ja viilenneen avioliiton puristuksessa elävän herkän naisen kautta.” "Omituista, kuinka hitaalta putoaminen tuntui. Leijumiselta unenomaisesti ja kun tajusin iskeytyväni alaportaisiin, oli sekin pehmeää. Sitten tuli tulelta ja valkoiselta välähtävä tuska, ensi käsivarressa ja sitten kasvoissa. Tiesin olevani nyt vain röykkiö käsiä ja jalkoja, onneksi kuolen nopeasti, oli ainoa ajatukseni. Yritin saada ääntä suustani, heiluttaa kättäni, koetan huutaa, että minut tyrkättiin alas. Miksi kukaan ei kuuntele, vaikka ihmisiä on joka puolella. He kumartuvat ylitseni ja huutavat jotain minulle. Sitten lähestyvät kasvot ja silmälasit, Jumalani, miten suuret silmälasit, sitten tajuan, että ne kuuluvat Henrikille. Kun alan taas kuulla ääniä, joku jankuttaa jatkuvasti, että hankkikaa ambulanssi… Sitten tulee pimeys."  

Hyvät, pahat ja rumat

Hyvät, pahat ja rumat

11.6.2021 | Jaa täky | Teostiedot
Tiistaina kuolleen kirjailija Ilpo Tiihosen (1950-2021) tuotanto on laajuudessaan vaikuttava. Palkittujen runokokoelmien ja lastenrunokokoelmien rinnalla hän kirjoitti mittavan määrän kuunnelmia, librettoja sekä näytelmiä teatterin lavoille ja televisioon. Tiihosen runokokoelmista yksi hienoimmista on Hyvät, pahat ja rumat (WSOY 1984). Kaupungin syrjäkujien rosoisesta elämästä ammentava teos on Kalliossa pitkään asuneen runoilijan kunnianosoitus kaupunginosan kielelle, kulttuurille ja elämäntavalle. Teemu Helle kirjoittaa blogissaan: ”Tekisi mieli sanoa, että jos Kirsi Kunnas kirjoitti loruja lapsille, Tiihonen kirjoittaa niitä aikuisille. Ne lorut kertovat elämän varjopuolista, joskus kuiskien, joskus huutaen, joskus varoittaen ja joskus kehottaen.” Yön enkeli on jäänyt rappusille reppu selässään ja odottaa ja likaisin kynsin kaivaa hurmaavia korviaan ja hänen mukanaan on lasti ikuisesti kuumaa vettä paljon hampaita ja jalkoja ja pitkää piuhaa niille joilla pääsi brakaamaan          ja niin käy tänä jouluyönä pimeimpänä hetkenä -            pamahtavat auki roskalaatikoiden kannet ammolleen ja sata kaveria nousee     ilman papereita                        suoraan taivaaseen. (Likainen enkeli)

Seksistä ja matematiikasta

Seksistä ja matematiikasta

9.6.2021 | Jaa täky | Teostiedot
Iida Rauman (s. 1984) toinen romaani Seksistä ja matematiikasta (Gummerus 2015) kertoo kahdesta nuoresta aikuisesta: matemaatikko Erikasta ja sukupuolensa korjanneesta biologian opiskelijasta Tuovista. Heidän rinnallaan keskeinen hahmo on myös molempien ystävä valokuvaaja Annukka. Traumaattisen raiskauksen kokenut huippuälykäs Erika eristäytyy ja syrjäytyy tapahtuman seurauksena, mutta löytää lohtua matematiikan järjestelmällisestä kauneudesta. Hän kohtaa samankaltaisesta yksinäisyydestä kärsivän Tuovin, joka on ahdistunut maailman ja ympäristön tilasta. Henkilöhahmoja syvennetään monilla takaumajaksoilla heidän menneisyyteensä ja perhetaustaansa. Suvi Ahola kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan ”Rauma tarkastelee ihmistä biologisena olentona, jolle kulttuuri ja tiede ovat tapoja luoda järjestystä kaaokseen, ja samaan tähtää hänen mukaansa seksi.” ”Kirjasto: rauhan, loisteputkivalon ja aakkosellisten hakemistojen paratiisi. Kirjasto: turvallinen piste maailmankaikkeudessa, jossa kaikki on sekavaa, kamalaa ja vailla tarkoitusta.Hän päätti, ettei kirjasto ollut vain erinomainen kuva modernin maailman ihanteille (siististi luokiteltu, aakkostettu ja numeroitu) vaan että se ilmensi peri-inhimillistä tarvetta nimetä ympäröiviä asioita (peri-inhimillistä, vaikka Janette olisi epäilemättä julistanut, ettei mitään peri-inhimillistä ollut.) Tuskinpa metsästäjäkeräilijätkään selvisivät, jolleivat osanneet tunnistaa syötäviä kasveja, kirjastossa nimeäminen oli samanlaista, kunnioittavaa. Liiku kirjojen keskellä kuin metsässä, hän mietti ja tunsi kiitollisuutta ympäröivästä hiljaisuudesta, valppaasta ja tiheästä.”

Vapaan miehen raamattu

Vapaan miehen raamattu

3.6.2021 | Jaa täky | Teostiedot
Kiinassa syntyneen Gao Xingjianin (s. 1940) Vapaan miehen raamattu (Otava 2002, suom. Riina Vuokko) on Nobelilla palkitun kirjailijan ensimmäinen suomeksi ilmestynyt teos. Synnyinmaassaan näytelmäkirjailijana ja dramaturgina pahennusta aiheuttanut kirjailija muutti 1980-luvulla maanpakolaisena Ranskaan. Siellä hän keskittyi kirjoittamaan draaman sijasta romaaneja, novelleja ja esseitä. Vapaan miehen raamattu on fiktiivinen muistelmateos, jossa Gao käsittelee erityisesti suhdettaan Kiinaan. Teos etenee useassa eri aikatasossa ja sen kerronnassa ’hän’ viittaa kirjailijan muistojen minään ja ’sinä’ puolestaan nykyhetkeen. Kulttuurivallankumouksen ja sitä edeltävän ajan tapahtumat jäsentyvät menneisyyttä pohtivan ja emigranttina elävän ’sinän’ kautta. Teoksessa on keskeistä vapauden ja sitoutumisen tematiikka, jota käsitellään politiikan ja kulttuurin rinnalla myös ihmissuhteiden tasolla. Kertojan monet naissuhteet ja roisit seksikohtaukset ovat romaanissa keskeisiä. Pertti Seppälä kirjoittaa Gaon viileästä tyylistä Helsingin Sanomien arviossaan: ”Hän pyrkii eräänlaiseen ”objektiiviseen” kuvaustapaan, mikä etäännyttää lukijaa tekstistä – ei päästä ikään kuin sisälle tekstiin. Gao on saanut tavoitteeseensa virikkeitä zen-buddhalaisuuden mietiskelytekniikoista.” ”Et elä enää kenenkään varjon alla, etkä pidä kenenkään varjoa vihollisenasi. Päästessäsi pois varjon alta luovuit samalla keinotekoisista ihanteista ja fantasioista. Elät tyhjyyden ja rauhan keskellä. Olet tullut tähän maailmaan alastomana ja huolettomana, eikä sinun tarvitse ottaa mitään mukaasi kun lähdet täältä, et voi ottaa, vaikka haluaisitkin. Et pelkää muuta kuin kuolemaa, suurta tuntematonta.”

Pitkät piikit ja muita kertomuksia

Pitkät piikit ja muita kertomuksia

27.5.2021 | Jaa täky | Teostiedot
Laulaja-lauluntekijä Jarkko Martikaisen (s. 1970) esikoiskirja Pitkät piikit ja muita kertomuksia (Like 2005) on kokoelma tragikoomisia lyhytnovelleja. Absurdeissa tarinoissa ääneen pääsevät erityisesti yhteiskunnan huono-osaiset ja syrjäytyneet, mutta osansa saavat myös työelämä, osaajat, poliitikot ja uskonto. Tarinoiden päähenkilönä voi olla yksittäinen ihminen, mutta myös laajempi ryhmä kuten pitkäaikaistyöttämät. Martikaisen teos on sivumäärältään suhteellisen ohut, mutta aiheiltaan lavea ja moneen suuntaan rönsyilevä. Se sisältää yhteensä 41 erillistä hullunkurista tarinaa. Näistä jokaiseen hän on onnistunut kehittelemään jännän koukun, joka muljauttaa tarinan asetelman lopulta päälaelleen. Martikainen on kuvittanut teoksen ihastuttavilla piirroksilla, joista tulevat mieleen Erkki Tantun parhaat kuvitukset. Jukka Koskelainen kirjoittaa Helsingin Sanomien arvioissaan: ”Huomaa kyllä, että Martikainen on lukenut paljon kirjallisuutta. Hänellä on varma lause, hyvä kirjallinen tyyli, jossa ei juuri puhekieli kuulu.” ”Jostain syystä osaajia nimitettiin osaajiksi, vaikkeivat he useinkaan osanneet viljellä maata, kitkeä rikkaruohoja tai kääntää kompostia. Osaajat eivät myöskään osanneet pestä lattiaa, lakaista, imuroida tai puhdistaa peilipintoja. He osasivat vain huomauttaa että tila oli likainen ja että nyt tarvittaisiin ihminen laittamaan asiat kuntoon, ennen kuin heidän kärsivällisyytensä olisi lopussa. Vaikka he usein uhkailivatkin että kirveellä olisi töitä, harva heistä tiesi, miten päin kirvestä pidellään. Useimmat osaajat eivät ymmärtäneet höykäsen pöläystä siitäkään, millaista olisi tyhjentää likakaivoja, jakaa postia, parturoida toisen pää tai leimata matkalippuja. Harvat osasivat viedä roskia oikeisiin paikkoihin, saati olla roskaamatta.”

Sali

Sali

20.5.2021 | Jaa täky | Teostiedot
Jarkko Tontin toinen romaani Sali (Helsinki-kirjat 2011) on kertomus kolmesta urallaan hyvin menestyneestä ihmisestä: juristi Samista, hänen entisestä tyttöystävästään Karoliinasta ja eläköityneestä hammaslääkäristä Pirkosta. Heitä yhdistää kuntosali, jossa kaikki kolme käyvät kovaa taistelua liikakiloja vastaan. Pirkko on joutilaiden päiviensä ratoksi ryhtynyt salakatselemaan Samia ja Karoliinaa. Karoliina joutuu kansanedustan avustajana kohtaamaan politiikan raadollisen ja kieroutuneen puolen. Raivokkaasti kuntoilevien ihmisten tarina kerrotaan jokaisen omasta näkökulmasta kolmena eri tarinana, jossa ainoana minäkertojana on kuitenkin blogia kirjoittava Pirkko. Romaanin keskeisiä teemoja ovat tyhjyyden kokemus, epätoivoinen elämänhallintaan pyrkiminen ja rakkaus. Tarja Pulli kirjoittaa Parnasson arviossaan: ”Päähenkilöt eivät juuri kohtaa, paitsi satunnaisesti, tovin, ja ovat sitten yksin taas. Tämmöinen alakuloinen perusvärinä on Tontissa kauneinta. Se ei tunnu koristeelta. Sitä on Tontin lyriikassa paljon.” ”Sami näytti kuukausikorttia laitteelle ja vihreä nuoli ilmestyi koneen näytölle, hänet hyväksyttiin. Hän oli olemassa, hän oli elossa. Sami ripusti farkut pukuhuoneen koukkuun, veti urheiluhousut jalkaan ja kaivoi repusta teepaidan, jonka Karoliina oli antanut hänelle sairaalassa. Valkoisella tekstillä luki mustassa kankaassa: Kunnon kansalainen.Sitä Sami oli, halusi olla ja oli aina halunnut.”

Elnet

Elnet

12.5.2021 | Jaa täky | Teostiedot
Sergei Tšavain (1888-1937) Elnet (Faros 2008, suom. Arto Moisio) on ensimmäinen marin kielellä kirjoitettu romaani. Marin alueella virtaavan Elnet-joen rannoilla tapahtuva teos kertoo vuosien 1913-18 yhteiskunnallisesta kuohunnasta päähenkilöiden rakkaustarinoiden kautta. Tsaarin Venäjän aikainen valtaväestö suhtautuu marilaisiin ennakkoluuloisesti ja heidän kulttuuriinsa ja kieleensä vähättelevästi. Toiveita vapaudesta herättää orastava vasemmistolainen vallankumous ja bolševikit. Tarina etenee pääosin melko perinteisesti ja se sisältää vahvaa realistista kansankuvausta. Mutta Tšavain on rikastanut teosta upottamalla sopiviin väleihin marilaisista kansantarinoista lainattuja kiehtovia jaksoja. Esa-Jussi Salminen kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Yhteiskunnallisen kuohunnan melskeessä etenevän draaman päätöstä alkaa jännittää tarinan edetessä yhä enemmän. Kohtausten lopussa annetaan vihje tulevasta, mutta ikinä kirjailijan ratkaisuja ei arvaa oikein. Ja melkoinen loppu Tšavainin mestariteoksella onkin!”. Kirjailija Tšavain sai itse kokea karvaasti omassa elämässään bolševikkien lupaaman vapauden hinnan. Hänet ammuttiin muiden marilaisten älymystön edustajien rinnalla Stalinin vainoissa vuonna 1937. Elnetistä oli tuossa vaiheessa ilmestynyt vasta ensimmäinen osa. Arkistoissa säilynyt teoksen toinen osa ilmestyi vasta lähes 30 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. ”Aamulla Grigori Petrovitš heräsi kuin olisi ollut kohmelossa. Yön tapahtumat tuntuivat pelkältä unelta. Oliko se todellakin tapahtunut? Ehdottomasti oli, sillä hänen vierellään makasi Tšatši rauhallisesti hengittäen. Tšatšin kasvot näyttivät punertavan yhä enemmän. Hänen silmäripsensä olivat pitkät ja otsansa oli valkea kuin alabasteri. Kuinka tällainen tyttö oli voinut syntyä marilaisperheeseen?”

Harry Harlow'n rakkauselämät

Harry Harlow'n rakkauselämät

5.5.2021 | Jaa täky | Teostiedot
Sanna Karlströmin (s. 1975) kolmas runokokoelma Harry Harlow’n rakkauselämät (Otava 2009) käsittelee rakkauden olemusta todellisen historiallisen henkilöhahmon kautta. Teoksen päähenkilö Harry Harlow on yhdysvaltalainen psykologi, joka tutki kädellisten kiintymyssuhteiden kehittymistä käyttämällä koe-eläiminä reesusmakakeja. Tutkimuksissaan hän mm. erotti apinanpoikasia emoistaan ja tutki sosiaalisen eristämisen vaikutuksia niiden käyttäytymiseen. Harlow’n vanhemman ja lapsen vuorovaikutukseen sekä läheisyyden merkitykseen liittyvät tutkimustulokset olivat uraauurtavia, mutta eläinoikeuksien kannalta ongelmallisia. Tähän rakkaustutkimuksen ristiriitaan Karlström pureutuu roolirunoissaan, mutta keskeistä on myös Harlow’n oma rakkauselämä. Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan, että ”Karlström kuitenkin hellittää apinoiden tragediasta ja siirtää teoksensa näkökulman ihmisiin. Rakkauden koelaboratorio näyttää toteutuvan ihmiselämässä yhtä julmana, sen vahvistavat runot Harrysta ja hänen vaimostaan Clarasta.” ”Savunhaju imeytyy paperiin ja lohduttomasta tutkimustuloksesta päättelen ettei ihminen elä yksin leivästä. Tuntuu kuin olisin hukassa aina. Avaisitko ikkunan, sieltä kuuluisi iltalintujen ääniä. Olisit niiden puvussa.”

Suuri hupsu

Suuri hupsu

28.4.2021 | Jaa täky | Teostiedot
Zen-munkki Ryōkan (1758-1831) on yksi Japanin rakastetuimmista runoilijoista, jonka tuotannon lumovoima vetoaa edelleen myös länsimaisiin lukijoihin. Ryōkan kirjoitti mittavan tuotannon lähinnä japaninkielistä lyhyttä tankaa ja pidempää chōka-runoutta sekä kiinankielistä kanshi-runoutta. Hän oli nuoruudessaan syventynyt isänsä avustuksella japanilaisen ja kiinalaisen runouden historiaan sekä buddhalaisiin filosofisiin teksteihin. Hän hylkäsi kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa porvarillisen mukavan elämän ja ryhtyi zen-buddhalaiseksi kerjäläismunkiksi. Tätä elämänvalintaa moni piti suorastaan typeränä, mistä hän sai lempinimen Taigu ’suuri hupsu’.  Hän kiersi osan elämästään kerjäämällä ympäri Japania, mutta vietti pitkiä aikoja myös erakkona. Ryōkanin pappisnimi tarkoittaa ’hyvään ja avaraa’ ja häntä onkin luonnehdittu kiltiksi, avaramieliseksi ja myötätuntoiseksi ihmiseksi. Hän oli samaan aikaan seurallinen ihmisten ja erityisesti lasten ystävä, mutta myös syvämietteinen yksinäisyydestä nauttiva pohdiskelija. Kai Nieminen on suomentanut suoraan alkukielestä upean valikoiman Ryōkanin keskeisimpiä runoja, ja ne on julkaistu nimellä Suuri hupsu (Basam Books 2000, suom. Kai Nieminen). Kirja sisältää silmiä avaavan esipuheen joka valottaa kirjailijan keskeisiä elämäntapahtumia. Selitysosassa Nieminen avaa runojen taustoja, historiallista kontekstia sekä viittauksia aiempaan runouteen ja filosofiseen kirjallisuuteen. Tero Liukkonen kirjoittaa teoksen arviossa Helsingin Sanomissa: ”Meidän aikanamme elämisen tahti on siinä määrin kiihtynyt ja yhteiskunnan arvot ovat käyneet niin koviksi, että soisi Ryōkanin sanoman puhuttelevan mahdollisimman monia. Hänen runoissaan ei ole oikeastaan muuta ideologiaa kuin ihmisen oikean luonnon oivaltaminen, jossa siinäkin lienee tavoitetta kylliksi kenelle tahansa.” ”Kuu ja kukkaset ilahduttavat mieltä, mutta mietipä: aina kun ne palaavat, ikäsi on karttunut.”

Sisilisko ja minä

Sisilisko ja minä

21.4.2021 | Jaa täky | Teostiedot
Maaliskuussa kuollut Kaarina Valoaalto (1948-2021) oli suomalaisen kirjallisuuden oman tien kulkija, jonka räiskyvää tuotantoa on vaikea sovittaa tuttujen kirjallisten lajityyppien muotteihin ja kaavoihin. Hänen esikoisteoksensa runokokoelma Ei muuta kuin hiukset päässä (Otava 1980) huomioitiin aikanaan laajasti ja hän ehti elämänsä aikana julkaista yhdeksän runokokoelmaa, joista viimeinen Banana Split (Poesia 2020) ilmestyi sopivasti esikoisen 40-vuotisjuhlavuotena. Valoaalto laajensi ilmaisuaan omalaatuisen lyhytproosan puolelle jo vuonna 1982, ja hänen merkittävin proosatuotantonsa sijoittuu 1980-luvun lopulle ja 1990-luvun alkuvuosiin. Näistä voisi nostaa esille esimerkiksi romaanit Huono iho (Otava 1986) ja Mystikko (Art House 1988). Valoaalto oli kirjallisen uransa rinnalla toimelias kansalaisaktivisti erityisesti luonnonsuojeluun liittyvissä asioissa. Hänet tunnettiin mm. Emmauksen aktiivisena lumpunkerääjänä. Valoaallon tunnetuimpia teoksia on romaani Sisilisko ja minä. Eva Blitzin tarina (Kirjayhtymä 1991), joka kertoo päähenkilö Evan ja sisiliskon välisestä yhteiselämästä. Proosarunoa muistuttavista lyhyistä luvuista koostuva teos on kieleltään irtonaista ja leikillistä. Itse tarina on sävyltään surrealistinen, mutta silti hämmästyttävän selkeä. Sisilisko paljastuu kerronnan kuluessa naisen metaforaksi ja romaani kertomukseksi lesbosuhteesta. Markku Eskelinen kirjoittaa teoksessaan Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa (Siltala 2016), että ”olennaisimmillaan Sisilisko ja minä on intensiivisen hallittu kertomus symbioottisen parisuhteen ehdoista, edellytyksistä ja dynamiikasta. Romaanin itsekkäiden, epäitsenäisten, rakkautta toiseen sulautumisesta turhaan etsivien, sosiaalisesti teeskentelevien, manipuloivien, syyllistävien, luonnehäiriöisten, suuruus- ja pienuuskuvitelmaisten ja väkivaltaisten ihmisten harhainen paritanssi ei katso eikä kysy sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista.” ”Jos joku kysyy minulta kenen kanssa asun. Sanon että erään sisiliskon. Koska se on totta. Ja minun on oltava varovainen, sillä sisilisko ei pidä vieraista. Ei niinkään että se olisi ihmisarka, vaan yksinkertaisesti se ei pidä siitä, että sen normaalia elämänjärjestystä häiritään. Alussa se kertoo jopa kaukaisista esi-isistään ja väittää olevansa helmisisilisko. Vain minä tiedän, että se on muurisisilisko. Sitten se alkaa käydä kärsimättömäksi. Ja haluaa katkaista välillemme virinneen keskustelun väittäen haluavansa mennä nukkumaan. Se sanoo minulle että jokainen puheenaihe on haukotuksen arvoinen. Luulen että se muutti luokseni koska se oli ikävystynyt.”

Välähdyksiä - Alaston sydämeni

Välähdyksiä - Alaston sydämeni

14.4.2021 | Jaa täky | Teostiedot
Ranskalaisen runoilijan ja esseistin Charles Baudelairen (1821-1867) syntymästä tuli 9. huhtikuuta kuluneeksi 200 vuotta. Baudelaire oli monella tapaa ristiriitainen kirjailija, jota on vaikea sijoittaa kirjallisuushistoriallisesti mihinkään lokeroon. Hän eli ja kirjoitti romantiikan aikana, mutta hänen teoksensa enteilivät seuraavan vuosisadan kirjallisia suuntauksia. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat runokokoelmat Pahan kukkia ja Pariisin ikävä, joissa hän hyödynsi mm. proosarunomuotoa ja symbolismin ideoita. Baudelaire toimi pitkään kriitikkona ja kirjoitti suuren määrän esseitä ja laajoja kritiikkejä, joita on koottu kirjoituskokoelmalle Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia (Desura 2001, suom. Antti Nylén). Välähdyksiä – Alaston sydämeni (Otava 1972, suom. Eila Kostamo) koostuu Baudelairen jälkeenjääneistä tekstiluonnoksista, jotka ilmestyivät ensimmäisen kerran parikymmentä vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1887. Välähdyksiä oli alun perin tarkoitettu mietelmäkokoelmaksi ja Alaston sydämeni omaelämäkerralliseksi tunnustusteokseksi. Säilyneistä fragmenteista hahmottuu hyvin Baudelairen ajattelun keskeiset piirteet. Molemmat sisältävät terävää kritiikkiä aikakautensa ilmiöistä, pohdintaa kristinuskosta ja ajatuksia taiteilijan yhteiskunnallisesta roolista. Baudelaire oli modernin urbaanin elämäntavan ensimmäisiä hahmottajia, ja tämä onkin yksi syy siihen miksi kirjailijan tuotanto puhuttelee edelleen yhä uusia sukupolvia. Valtion kääntäjäpalkinnolla vuonna 1973 palkittu Eila Kostamon suomennos tavoittaa hienosti Baudelairen samaan aikaan kuumeisen tunnevoiman ja muodoltaan tarkan tyyliin. ”Ei yksinkertaisesti voi selailla ainuttakaan sanomalehteä, oli päivä, kuukausi tai vuosi mikä hyvänsä, löytämättä joka riviltä pöyristyttäviä näyttöjä ihmisten turmeltuneisuudesta ja samalla mitä hämmästyttävintä rehellisyydellä, hyvyydellä, lähimmäisenrakkaudella kerskailua ja aivan häpeämättömiä vakuutuksia edistyksen ja sivistyksen voittokulusta.Jokainen lehti on alusta loppuun yhtä kauhujen kudosta. Sotia, henkirikoksia, varkauksia, riettauksia, kidutuksia, ruhtinaiden rikoksia, kansakuntien rikoksia, yksityisten rikoksia, maailmanlaajuisen julmuuden huuma. Ja tämän oksettavan aperitifin sivistynyt ihminen nauttii joka-aamuisen ateriansa palanpainikkeeksi. Kaikki tässä maailmassa tihkuu rikoksia: sanomalehti, seinät ja ihmisen kasvot.En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta.(Alaston sydämeni. XLIV)"  

Ensyklopedia

Ensyklopedia

8.4.2021 | Jaa täky | Teostiedot
Ensyklopedia (Osuuskunta Poesia 2011) on sanakirjan muotoon koottu poeettinen tietokirja tai toisaalta myös ensyklopedinen runoteos. Teoksen kirjoittajat ovat kokeellisen runouden aktiivi Janne Nummela (s. 1973), Finlandia-palkittu kirjailija ja runoilija Jukka Viikilä (s. 1973) sekä filosofian ja antiikin teosten suomennoksistaan tunnettu Tommi Nuopponen (s. 1974).  Lähes 500 sivuinen teosjärkäle koostuu pienoisesseistä, proosarunoista, moraliteeteista, kaskuista ja käännösfragmenteista. Aakkosjärjestykseen aseteltujen artikkeleiden aiheet risteilevät kaukaisen historian anekdooteista ja erikoisuuksista nykypäivän banaliteetteihin. Oman artikkelinsa saavat mm. asunnonetsijä, löytöavainnippu, päivälehtityyli, Lynyrd Skynyrdin hajoaminen, Erasmus Rotterdamilaisen elämä ja kasvien kärsimys. Teoksen esikuvana on valistusajan mammuttihanke Ensyklopedia, eli perusteltu sanakirja tieteistä, taiteista ja taidoista, jonka kirjoittamiseen osallistui Denis Diderot’n rinnalla tuhansia eri alojen asiantuntijoita. Ensyklopedian eklektiset artikkelit ovat myös tyyliltään vaihtelevia; joukossa on kaskumaisia sutkautuksia, korostetun asiallisia tekstejä naurettavista aiheista ja kaikkea näiden väliltä. Vesa Rantama kirjoittaa Kiiltomadossa: ”Runoutta voi kuitenkin pitää kaikkea tätä sekalaista merkitysainesta yhteen sitovana liimana, sillä metaforinen kielenkäyttö ja yllättävien ilmiöiden yhdistäminen ovat artikkelien käyttövoimaa. Hauskimmillaan Ensyklopedia on, kun tietosanakirjan kuivakan autoritääristä tyyliä käytetään todistamaan absurdeista ilmiöistä.”  "OVISILMÄ parvekkeen oveen: mitä sisäpihalla tapahtuu. Vessan oveen vieraiden varalta: nyt kehtaisi tulla ulos. Uskaltaako katsoa ovisilmästä keskiyöllä: rapussa on seissyt pitkään joku. Mitä ovisilmästä näkee sisään? Aina voi panna teippiä. Jäädä kuulostelemaan oven taakse. Huomaamaton olisi ovisilmä lattianrajassa. Voisi päätellä kengistä: paljaat jalat talvella."  

Sivut