Ernesto Sabato: Tunneli

                                                        Ernesto Sabato. Kuva: Wikimedia Commons, De Sara Facio

Ernesto Sabaton (1911–2011) suomeksi vuonna 1985 ilmestynyt Tunneli (alk. El Túnel, 1948) on Latinalaisen Amerikan ja koko maailman kirjallisuuden suuria klassikoita. Se on syvällinen kuvaus yksilön ja yhteisön välisestä elämän vuoropuhelusta. Kirjan päähenkilö Juan Pablo Castel on yhteisöstään vetäytynyt taidemaalari ja pieni kuuluisuus. Tarina vie lukijansa taiteilijan synkkiin mutta oivaltaviin ajatuksiin elämän merkityksettömyyden kokemuksesta ja ihmisryhmien turhamaisuudesta. Sabato käsittelee taidokkaasti yksinäisyyttä ja toiseutta, johon luova ihminen on joutunut omasta elämän piiristä tekemiensä havaintojen perusteella. Näin taiteilija Juan Pablo Castel (1986: 45–46) kuvaa suhdettaan toisiin ihmisiin ja omaan ajatteluun:

                      ”Jotkin yksittäiset miehet ja naiset ovat olleet minulle rakkaita,

                      toisia kohtaan olen tuntenut ihailua. (en ole kateellinen), toisia

                      kohtaan todellista myötätuntoa; lapsia kohtaan olen aina tuntenut

                      hellyyttä ja sääliä (etenkin pakotettuani itseni unohtamaan,

                      että heistäkin kaikkien muiden lailla tulee ennen pitkään aikuisia.);

                      Mutta yleisesti ottaen ihmiskunta on aina tuntunut minusta inhottavalta (...)

                      On uskomatonta miten ahneus, kateus röyhkeys, karkeus ja yleensä

                      tämä ominaisuuksien kokonaisuus, joka muodostaa ihmisluonnon,

                      näkyy ihmisten kasvoista kävelystä, katseesta. Minusta vaikuttaa

                      luonnolliselta, että kun on kohdannut jotakin tällaista, ei haluta syödä,

                      maalata, ei edes elää. Haluan kuitenkin todeta, että en ylpeile tästä

                      luonteenpiirteestäni; ja tiedän myös että omassa sielussani on usein pitänyt

                      majaa ahneus, röyhkeys, voitonhimo ja karkeus.”

Tulkitsen kirjaa ja tätä sitaattia niin, että päähenkilö on alun perin eksistentialistisesti ajatteleva ihminen, joka näennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta välittää toisista ihmisistä. Itse asiassa päähenkilön inho muita ja itseään kohtaan johtuu hänen pettymyksestään ihmisten yleiseen moraalittomuuteen. Sen mukaan ihmiset ovat yhteisöltä saatujen valmiiden ajattelumallien vuoksi kyvyttömiä toisen erilaisuuden tunnistavaan moraaliseen ajatteluun. He vain tyytyvät keinotekoisiin menestyksen merkkeihin ja toisiaan toistaviin tapakulttuurin määrittämien merkityksettömien lauseiden esittämiseen. Eksistentialistisesti ajatellen maailmaan heitetty ihminen on yhteisön antamien olosuhteiden ja sen hyväksymien ideologioiden perusteella valinnut yksinäisyyden. Hän ei ole kuitenkaan valinnut kritisoimiaan vallitsevan ajattelun olosuhteita, jotka ikään kuin ajavat hänet elämään yksinäisyydessä, toisena joka ei kuulu tyhjistä sanoista ja tavoista rakennetun ideologian kritiikittä hyväksyvien joukkoon. Niinpä päähenkilön elämän kriisi syntyy yksilön ja yhteisön välisestä olemisen ristiriidasta. Samaan aikaan kun Juan Pablo Castel tiedostaa yhteisön turhamaisuuden ja vaikutusvallan siihen, mitä ajattelemme, hän kaipaa toiselta ihmiseltä saatua aitoa palautetta. Tästä syntyy taiteilijan pakkomielteinen etsintä, jotta hän löytäisi yhdenkin ihmisen, jolle hän voisi puhua ja tulla ymmärretyksi sekä ihmisenä että taiteilijana.

Ihmisten välillä tapahtuvia tunteita ansiokkaasti välittävä teksti herättää lukijassaan myös kriittisen kysymyksen rakkauden olemuksesta. Missä määrin siihen kuuluu toisen ihmisen omistamisen halu, joka saa alun perin hänen vapautta ja ainutlaatuisuutta tärkeänä pitäneen rakastuneen ihmisen määrittelemään rakkauden kohteensa olemisen omien ihanteiden mukaiseksi? Kirjan tapahtumat saavat minut myös pohtimaan vapaaseen tahtoon liittyviä kysymyksiä: mikä erottaa oman ja muiden erilaisuuden aidosti ymmärtävän yksilön ja mielivaltaisesti omien mieltymysten mukaan muihin suhtautuvan narsistin? Laittaako vain elämän sattuma ihmisen toimimaan tietyllä tavalla vai onko omilla eksistentialistisilla valinnoilla merkitystä kohdatuista elämäntilanteista huolimatta?

Sabaton kirja on tarkkanäköinen kuvaus muista olemisen tavassaan poikkeavan yksinäisen ihmisen kokemasta maailmasta ja vieraantumisesta. Siten teoksen keskeisiä teemoja ovat omasta ajattelusta seuraava sivullisuus ja toisen ihmisen tarpeellisuus elämässä. Se on myös puhutteleva tarina yksinäisyyden mahdollisista traagisista seurauksista. Näillä perusteilla kirja ei välttämättä sovellu kevyttä lukukokemusta etsivälle, mutta suositan sitä lämpimästi esimerkiksi eksistentialistisista kysymyksistä tai muuten vaan koskettavasta kirjallisuudesta kiinnostuneille lukijoille.

Arvostelun kirjoittaja: Jari Klemetti (harjoittelija / Turun kaupunginkirjasto)