Siippainen, Olavi

Mutta: mitä merkitse olla taiteilija? Tuota sanaa käytetään niin monissa yhteyksissä, ettei se sinänsä paljoakaan sano. Jokainen sirkustirehtöörikin painattaa sanan käyntikorttiinsa.

Eräs nuoruuteni suurimpia oppi-isiäni oli Juhani Siljo. Noina aikoina, joina ponnistuksista huolimatta en pystynyt painamaan työhön oman kämmeneni jälkeä, kirjoittelin varsin runsaasti päiväkirjoja, joiden sivuilla Siljon nimi esiintyi ehkä useammin kuin kenenkään toisen; vielä nytkin hänen "Excelsior"-runonsa on mielestäni ylevintä, mitä taiteilijakutsumuksesta on kirjoitettu. Erään mustakantisen vihkon motoksi muistan tekstanneeni: "En ole runoilija Jumalan armosta, vaan oman sydämeni pakosta." Tuo lause ylevöitti taiteilijakutsumuksen silmissäni huikaisevan korkeaksi: sanallinen nokkeluus, olkoonpa miten suuri tahansa, ei tee runoilijaa, vaan sydämen puhumispakko. Oliko minulla sitä? Oli! Minä olin siis kelvollinen runoilijaksi, minulla oli todella kutsumus ja oikeus puhua siitä! Kun sitten sain moitteita tuotteideni ilmaisullisesta vajavaisuudesta, pystyin kestämään ne täysin tyynesti: tiesin, että muoto voitiin hankkia hellittämättömällä työllä, kunhan vain sydän oli mukana.

Siljo siis opetti minut tajuamaan taiteilijankutsumuksen ytimen: olla kirjailija ei ole mikään armo, vaan velvoitus. Mutta hän sai minut myöskin väärinkäsittämään kirjallisen työn laadun. Samassa mustakantisessa vihkossa oli toinenkin Siljon lause: "Tuotantoni on minuuteni rakentamisen historiaa." Tuo lause kummittelee kaikkien tähänastisten kirjojeni sivuilla, ja se perustuu nuoren miehen ajatusvirheeseen; en usko, että Siljo tarkoitti tuotantonsa avulla kamppailevansa ehdottomuuteen ja puhtauteen. Mutta elämänvieraana minä nuoruudessani otaksuin, että kirjallisuus on meri, joka puhdistaa miehensä, uskoin, että uran jatkuessa ja tuotannon kirkastuessa siinä sivulla myös sen luoja jalostuisi. Tein siis kirjallisuudesta itsetarkoituksen - harhaluulo, jota olen sitkeästi elätellyt ja josta vasta nyt havaitsen vapautuneeni lopullisesti.

[Olavi Siippainen teoksessa Suomen kirjallisuuden vuosikirja 1947. Toim. Aaro Hellaakoski ja Y.A Jäntti. WSOY 1947, s. 130]

Elämäkertatietoa

Asunut Kontiolahden Paiholassa 1952-1959 ja sitten Siilinjärvellä 1959–1963.

Siippainen oli naimisissa 1938–1945 toimittaja Lempi Thuren kanssa ja 1946–1963 runoilija ja lääketieteen kandidaatti Laura Latvalan kanssa.

suorittanut Työväenakatemian 1935-1936

työskennellyt asiapoikana, työmiehenä, Varkauden Sanomien toimittajana ja varastoapulaisena

Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin perustajajäsen

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Lasten- ja nuortenkirjat:
Yllätyksiä Kämmensaaressa. Valistus, 1958
Opossumi ja IVA. WSOY, 1959

Tekstit kokoomateoksissa:

Suomen sana : kansalliskirjallisuutemme valiolukemisto. (Toim. Martti Haavio ym.) WSOY 1966

Suomalaisia mestarinovelleja. (Valikoinut Aulis Ojajärvi) WSOY 1968

Muu tuotanto:

Kirjeitä kirjailijatovereille vuosilta 1945-1963. (Toim. Laura Latvala) WSOY 1975

Myös tietokirjallisuutta, pakinoita, lehtiartikkeleita; antologioissa

Tekstinäyte

Maisemamme: kellanhohtoinen tasanko.
Jossakin taustalla vuoret: puita, ruohoa,
lähteitä,
vaikkeivät näy.
Olemme lähteneet matkalle, heittäneet hyvästit.
Olemme katoamassa maisemaamme etäällä katsojista.
Oi vaellus! Oi yhteisyys! Oi odottavat vuoret!

[Toisillemme : runoja 1957 ja 1964. WSOY 1965, s. 7]

Lähteitä ja viittauksia

Kotimaisia nuotenklassikoita 3. Toim. Ismo Loivamaa. Avain, 2011.