Virpi Hämeen-Anttilan tuotanto rakkauden valossa

Virpi Hämeen-Anttila (s. 1958) on pääasiassa tehnyt uraa akateemisessa maailmassa. Hän on ansioitunut kääntäjänä ja tutkijana, ja parhaillaan hän valmistelee väitöskirjaa vanhan intialaisen kertomakirjallisuuden teoriasta Helsingin yliopistossa. Hämeen-Anttila myös opettaa Helsingin yliopistolla sanskritin kieltä sekä Intian kirjallisuutta, historiaa, filosofiaa ja kulttuurihistoriaa.

Hämeen-Anttila itse on luonnehtinut kypsymistään romaanikirjailijaksi pitkäksi prosessiksi, jossa hänen on ollut pakko päästää irti vaikenemisen ilmapiiristä, joka ympäröi hänen lapsuuttaan sekä tutkijan viileistä työkaluista, joilla hän oli tottunut lähestymään kieltä ja kirjallisuutta. Hän on eräässä haastattelussaan lausahtanut: "Mutta kun minusta tuli tarpeeksi keski-ikäinen ja epäsovinnainen, uskalsin lopulta kirjoittaa romaanin." Tuossa lauseessa kiteytyy jotain olennaista kirjailijan ajattelumaailmasta ja koko tuotannosta. Samaan hengenvetoon Hämeen-Anttila puhuu myös rakkauden ja hyvyyden puolesta. Ne ovat joutuneet lapsipuolen asemaan nykymaailmassa; jääneet tuloksen ja omanedun tavoittelun jalkoihin. Kuka tahansa ihminen voi kasvaa hyväksi ihmiseksi eikä hyvyys tarkoita samaa kuin lapsellisuus tai heikkous, vaan hyvä ihminen voi aivan hyvin olla vahva ja älykäs. Juuri näitä ihmisiä kirjailija kuvaa tuotannossaan.

Tämä hyvyyden ja armeliaisuuden sekä rakkauden tematiikka näkyy läpi koko Hämeen-Anttilan tuotannon. Ja rakkaudesta puhuttaessa kirjailija puhuu nimenomaan epäsovinnaisesta rakkaudesta. Punaisena lankana koko tuotannon läpi kulkee ajatus siitä, ettei ole väliä ketä rakastaa, kunhan rakastaa. Rakkaus ei aseta rajoja, ja se on voimakkaampaa kuin yhteisön asettamat normit tai odotukset. Esimerkiksi Suden vuosi kuvaa nuoren opiskelijan ja tämän opettajan välistä rakkautta. Alastonkuvissa toistuu sama teema, nuori nainen ja vanhempi taiteilijamies rakastuvat ja perustavat perheen. Kolmannessatoista lapsessa päähenkilöllä on erikoinen, mutta lämmin suhde kahteen mieheen. Perijöissä taas sukupolvien ajan kestäneen vihan voittaa rakkaus.

Esikoisteos Suden vuosi (2003) on rakkaus-, kasvu- ja selviytymistarina. Sari Karaslahti on epilepsiaa sairastava nuori ja älykäs kirjallisuudenopiskelija, joka yrittää selviytyä omasta elämästään, jota varjostaa pelko uudesta epilepsiakohtauksesta. Hän pitää kirjaa kohtauksistaan ja kuvaa niitä kahdenlaisiksi; on pikku hukkia ja isoja hukkia. Pikku hukista selviää, ne saavat olon sekavaksi, tulee ulkopuolinen olo ja kaikki vääristyy. Isot hukat ovat vaarallisia ja pelottavia - niihin voi kuolla. Näitä kohtauksia Sari tietyssä mielessä pakenee kirjojen maailmaan ja tietoon, asioihin, joita hän voi hallita. Samalla hän etäännyttää itseään muista, eikä antaudu kontaktiin muiden kanssa. Hän kuitenkin kokee hengenheimolaisuutta ja älyllistä rakkautta opettajaansa Mikko Gromania kohtaan, joka opettaa ranskalaista runoutta yliopistossa. Mikko, kuten Sari itsekin on kummajainen nykyajassa, vaikkakin eri syystä. Mikko elää kirjojen maailmassa, hän ei osaa ajaa autoa, käyttää internetiä eikä hän täytä nykyajan kriteereitä menestyvästä miehestä. Sarin ja Mikon rakastuminen on puhdistavaa, siitä seuraa voimaa ja onnellisuutta. Myös ne, jotka eivät aluksi hyväksyneet suhdetta kasvavat ihmisinä.

Romaanissa on paljon viittauksia yliopistomaailmaan ja erilaisiin kirjallisiin ja tieteellisiin henkilöihin, ajattelijoihin ja teoksiin. Tämä tekee romaanista mielenkiintoisen luettavan. Myös epilepsian kuvaus on todentuntuista, ja romaanista välittyy hienosti ne pelot, joiden vallassa Sari elää. Omalta osaltaan romaani myös demystifioi epilepsiaan liittyviä myyttejä ja ennakkoluuloja. Koska nykylääketiede pitää kohtaukset hyvin aisoissa, eikä epilepsiaan siten liity niin paljon ulkoista kuvausta, tavoittaa Hämeen-Anttila hyvin Sarin ajatusmaailmaa ja sisäistä elämää sekä niitä sisäisiä ristiriitoja joita sairaus hänessä herättää. Romaani on tarina erityisesti pelosta, sen kanssa elämisestä ja ennen kaikkea sen voittamisesta. Sarilla on yhteys pelkoon ja rakkauden kautta hän hyväksyy itsensä ja voittaa pelkonsa. Suden vuodesta filmatussa elokuvassa on hienosti ilmaistu Sarin kokema pelko. Vesi on elokuvassa toistuva elementti. Se on syvyys, joka kietoo Sarin syleilyynsä, samalla kertaa kammottavaan ja pimeään, siihen pimeyteen, johon Sari vaipuu Suden saapuessa. Krista Kosonen Sarina tekee hienon työn, saavuttaa jotain siitä kypsyydestä, hellyydestä ja ajattelun syvyydestä, joka Sarissa romaanissa on. Suden vuosi -elokuva saa ensi-iltansa 2.2.2007.

Hämeen-Anttilan toinen romaani Alastonkuvia (2004) sijoittuu sekin akateemiseen maailmaan. Siinä taidehistorian opiskelija Anna Tuominen alkaa tehdä graduaan taidemaalari Aleksi Merikosken tuotannosta. Aleksi Merikoski on aikanaan ollut Suomen taidemaailmaa kohahduttanut "l'enfant terrible", josta sai lukea lähinnä juorulehtien palstoilta. Muuta materiaalia Anna löytää hänestä lähinnä ulkomaisista lehdistä, sillä taiteilija on muuttanut Suomesta Manner-Eurooppaan. Annan tavattua Merikosken, syntyy ennennäkemätön suhde: kahden herkän, mutta voimakkaan taiteenrakastajan ja samalla muusan ja maalarin eroottinen ja rakkauden täyttämä liitto.

Kolmastoista lapsi (2005) kertoo polveilevan tarinan perheestä ja rakkaudesta. Tarinan keskiössä ovat freelance näyttelijä Johanna ja tämän toimittaja-veli Joakim. He ovat eläneet ankarien ja alistavien isovanhempiensa hoivissa koko lapsuutensa. Heidän äitinsä Tea on kuuluisa pianisti, joka on matkustellut ympäri maailmaa konsertoimassa ja hylännyt lapsensa omien vanhempiensa huostaan. Isistä ei kenelläkään ole tietoa, Joakimilla ja Johannalla on molemmilla eri sukunimet, kuten heidän äidillään. Läheisimmässä suhteessa heihin on ollut Tean entinen miesystävä, biologi Ilkka, joka on ollut heille kuin isä.

Tarina alkaa kun Tea ilmoittaa olevansa tulossa taas kerran Suomeen. Tean äiti on sairaalassa, vaikkei se kylläkään ole se syy, miksi Tea saapuu. Äidin sairaus on Teasta ahdistavaa. Teoksessa tärkeällä sijalla on rakkaus ja siitä kumpuava anteeksianto. Johanna on pystynyt antamaan anteeksi lapsuuden kokemuksensa ja hoitaa sairasta isoäitiään Eilaa. Joakim ei Eilan luona käy, koska ei halua; hän tuntee vihaa lapsuutensa vuoksi. Viha kuitenkin syö Joakimia pikkuhiljaa ja aiheuttaa itsetuhoista käyttäytymistä. Johanna taas työntää kaikki miehet pois elämästään, hänkin on kokenut hylätyksi tulemisen tuntoja ja hyväksikäyttöä. Se, joka toimii tämän repaleiden joukon eheyttäjänä, on 3-4 -vuotias Maja, joka tuodaan yllättäen Joakimin luo tämän aviottomana lapsena. Maja ei puhu, hän vain istuu, heijaa ja huutaa - kunnes löytää musiikin, universaalin kielen. Musiikki on ollut myös osa Johannaa ja Joakimia, mutta sen on tukahduttanut heidän äitinsä. Majan avulla Johanna löytää rakkauden, ja sitä myötä myös musiikin uudelleen.

Tämä romaani ehkä selvemmin kuin mikään muu Hämeen-Anttilan tuotannossa näyttää sen voiman mikä rakkaudessa ja anteeksiannossa on. "He ovat perhe koska he rakastavat toisiaan." miettii Johanna romaanin lopussa. Perheen muodostamiseen ei tarvita verisiteitä eikä papin aamenta. Perhe syntyy rakkaudesta ja hyväksynnästä.

Perijät, joka ilmestyi syksyllä 2006, on ensimmäinen Hämeen-Anttilan romaaneista, joissa on mukana myös selkeästi pahoja ihmisiä, niitä joita vasten hyvyyttä voi peilata. Se on hänen tuotannostaan ehkä mustavalkoisin. Veera Sippola on 30-kriisissä painiskeleva toimittaja, joka palaa yhä useammin lapsuutensa maisemiin Kiurulan tilalle tätinsä Auran hoiviin. Samalla kun hän yrittää ratkaista oman elämänsä solmukohtia - miesystäväänsä, eroa, töitään ja sisarpuoltaan - hän alkaa tutkia naapurissa sijaitsevan Staal Electron johtajanvaihdosta ja talousrikosepäilyjä. Kiurulat sekä Staal Electroa johtavat Stålit ovat olleet vihassa jo vuosikymmenet. Vihan takaa löytyy kuitenkin rakkaus. Nyt firman johtoon on noussut ulkomailta kotiin palannut perheen mustalammas, herkkä ja mietiskelyyn taipuvainen, mutta piin kova liikemies Tuomas Stål. Myös tässä romaanissa armeliaisuus on se vapauttava voima, joka lähtee rakkaudesta. Veera armahtaa itsensä ja miesystävänsä seurustelusuhteesta, joka ei ole heille kummallekaan onnellinen, mutta myös muilla on paljon anteeksi annettavaa.

Hämeen-Anttilan teokset ovat puhdistavia, koska niissä on niin paljon hyvää. Jo esikoista luin sydän sikkuralla. Kaksi mielenkiintoista päähenkilöä, mutta niin ahdistavat elämäntilanteet. Halusin heille pelkästään hyvää, mutta pelkäsin pahinta. Niin ei kuitenkaan käynyt, lopussa tulee katharsis, vapautus, nimenomaan onnen muodossa - ja rakkauden.
      
"Hän ei voi olla nauramatta, sillä kaikki on niin selvää, se mitä tapahtuu tänään lehtometsässä peippojen laulaessa, mitä tapahtuu huomenna, mitä syksyllä ja mitä ensi keväänä, kirkkaampaa kuin heidän takanaan sumuun katoavat päivät, joista muistiin jäävät vain ne kohdat, jotka yltävät levittämään loittonevaa tähtivaloaan nykyisen ja tulevan päälle." Suden vuosi, 2003

Kaikissa romaaneissa on mukana aina myös ajankohtaista pohdintaa. Hämeen-Anttila miettii henkilöidensä suulla sairautta ja sairastumista, omaishoitajan arkea, luonnon tuhoutumista, talouden valtaa yksilöön nähden, akateemisen pätkätyöläisen elämän epävarmuutta tai vaikkapa orpolapsia. Romaaneissa on mukana aina myös joku vanhempi, vahva ihmistyyppi, joka saattaa ulkoiselta olemukseltaan ja käytännön elämältään olla hieman repsahtanut, mutta joka toimii romaanien sydämenä ja järkenä. Suden vuodessa se on Groman, Kolmannessatoista lapsessa Ilkka, Perijöissä Aura, ja Alastonkuvissa Aleksi. Kaikissa romaaneissa eletään myös
akateemisten ihmisten sekä taiteen ja tieteentekijöiden maailmassa; se on se maailma, jonka kirjailija tuntee.

Hämeen-Anttila tekee viihdettä, rohkeasti, sydämellä ja sujuvalla taidolla.

- Laura Pitkonen

Viimeksi päivitetty 4.12.2008

Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 13.1.2013