Anne Hänninen

Runoilija Anne Hänniseltä (s. 1958) on vuoteen 2006 mennessä ilmestynyt 11 runokokoelmaa. Hän on saanut arvostusta kriitikoilta ja tullut palkituksi runoistaan. Niitä on julkaistu myös antologioissa Suomessa ja ulkomailla.

Aiheina toistuvat lapsuus, luonto, kuolema, aika, tietämisen mahdollisuus, kohtalo, elämä ja yksinäisyys. Runoilijaa on kuvailtu mm. luontolyyrikoksi, ekspressionistiksi ja mystikoksi, mutta hän on jatkuvasti kirjoittanut vastoin odotuksia. Runo alkaa usein siitä, että minäkertoja huomaa jonkin yksityiskohdan ympäristössään ja päätyy pohtimaan jotakin isoa kysymystä, kuten elämän tarkoitusta tai jonkun maailmankuvaa.

Runoilija pystyy muutamassa säkeessä kuvaamaan jonkun ihmisen maailmankuvan tai tilanteen historian jo esikoiskokoelmassaan Yön tina sulaa aamuun (1978). Se sisältää paljon suoria havaintoja, mikä tuo mieleen Hännisen 2000-luvun kokoelmat. Niiden runot ovat usein kuin pieniä elokuvatarinoita.

Yksi keskeinen Hännisen aihe on lapsen viattomuuden menetys. Siitä hän kirjoittaa kokoelmassaan Auringonlaskun portaat (1980) seuraavanlaisen runon:

"Tytönlieska istui sammalkivellä.
Kiveen oli nojaamassa kärrynpyöriä:
kuin lempeitä lehmiä, voikukkaketosydämisiä.

Äkkiä kärrynpyörät olivat huomisen vuodet,
ja ne sohjoksi suistuivat.

Äkkiä pyöriä oli kaikkialla, outoja:
pettymysten kaivonrenkaita loputtomina
kierteillen kohden pohjaa.

Ja tytär ei-kenenkään kurkisti sinne,
tytär ei-elämänsä katseli, näki renkaat,
ne synnyttivät rakkaita muistoja.

Ja tytär ei-itsensä kosketti niitä pyöriä:
roiskui sormista veri!

Niin sammalkivi liukui pois alta,
huojui heinikko.

Geometriset kuviot kaiken täyttivät:
siirtokuvat, heijasteet, kiiltokuvat,
trikit, varjokuvat, kommat." (s. 20)

Tulitemppeli (1982), Hännisen kolmas kokoelma, on voimakas ylistys elämälle. Tässä kokoelmassa jotkut runoista muistuttavat aiemmin kirjoitetuista. Kokoelmasta nauttiakseen ei lukijan kuitenkaan tarvitse tuntea sitä runoutta, johon Hänninen runoissaan viittaa. Lukijalta voi odottaa lähinnä herkkyyttä eläytyä voimakkaisiin tunteisiin. Kokoelmassa, jonka nimi on Ikuisuudenavara (1986), toistuu usein sana elämä. Kyseleväisyydessään tämä kokoelma herättää miettimään, merkitsisikö ikuisuus samaa kuin hauta.

Vuosien myötä Hännisen runoihin on tullut koko ajan lisää ns. aforistista eli mietelausemaista tai ajatelmamaista ainesta. Esimerkiksi Sekuntipilarit (1989) on tällainen kokoelma. Sen rakenteessa ryöpsähtelee vuoropuhelu: runominä puhuttelee sinää. Tämä "sinä" on oma itse tai toinen yksilö. Yksilöllisyyden mahdollisuutta ja ajan "muotoutumista" kokoelmassa mietiskellään yllättävästi.

Hedelmäntäysi (1991) on tunnelmaltaan seesteinen kokoelma. Kokoelmassa toistuu kiintoisa ajatus juhlasta. Tässä kokoelmassa yksinäisyys näyttäytyy yhdenlaisena juhlana. Ilmaisussa voi nähdä hengenheimolaisuutta esimerkiksi amerikkalaisen Sylvia Plathin (1932-63) runouteen.

Usein juhla-aihe muuntuu muuallakin Hännisen runoudessa.  Kokoelmassa Miekkaliljat (1994) se liittyy itsekurin ja armon kysymyksiin. Kokoelman nimiruno on seuraavanlainen:

"Miekkalilja pystypäin loistaa.
Lahjomattomat veitset, omat, lävistävät.
Ei koskaan kukaan peittele
armoliinoin, pellavakukkasin." (s. 72)

Hännisen kokoelma Musta vuode (1997) vaikuttaa kertovan läheisen ihmisen menettämisestä. Juhla saa uuden merkityksen esimerkiksi säkeissä "Elän: en tarvitse kutsua juhliin. / Olen: juhla." (s. 28)
Runoilija on omasta kirjoittamisestaan kertoessaan todennut, että "Henkilöhahmot, joihin eläydyn, ja jotka kiehtovat, ovat traagiset ja sivuutetut kohtalot, unohdetut lahjakkuudet, marginaaliset ihmiset, heidän elämäntarinansa. Kuljen mielelläni hautausmailla ja mietin ainutlaatuisia, näkymättömiä kohtaloita." (Sanojen aika)

Luonto liittyy Hännisen runoissa usein elämän kiertokulkuun ja vesi hukkumiseen. Juhlahetket
muistuttavat usein katoavaisuudesta ja menneestä loistosta, niin kuin seuraavassa Mustan vuoteen runossa:

"Kun moninkertaistunut Yksinäisyys (ei viitsi käyttää / muuta nimeä kuin "ehkä neiti Y." - huvittuneesti)
käveli alas vierastalon portaita poistuakseen, niin vain
vierauksista kotiinsa, yksinkertaisuuteen.

Liljat aukenivat kuin petojen suut puutarhan kivikujan
varrella. Kelmeät kukat kuin paperilyhdyt,
kurpitsanaamioiset kuoleman tervehtijät
ivaillen juhlapäivää,
kiittämättömät.
Kitsaat kaikki naurut, sanat,
mehiläispesien kuorta, vahaa.
Pienet kultakalat itkivät lammikoiden mudassa -
näkemättä koskaan kasvojensa
loistetta peilistä." (s. 21)

Kun lukee Hännisen runoutta, niin Hännisen tavan kirjoittaa oppii tunnistamaan. Runoilijan 2000-luvulla julkaistuista kokoelmista voi sanoa samaa, mitä Helena Sinervo kirjoitti Nuoren Voiman arviossaan Miekkaliljoista: "sisältö, muoto ja kieli ovat sopusoinnussa keskenään". Vuonna 2005 julkaistu runo esimerkiksi tihentää isoja kysymyksiä seuraavanlaisesti:

"Päällekkäin tuhannet kasvot.
Joku etsii sinustakin
ketä tahansa;
liukuovet pyörivät sisään ja auki,
kiinni ja ulos.
Olen nainen ennen ja jälkeen,
nainen yhtä aikaa,
nainen kun toinen odottaa -
naisten kuviin, tuoksuihin, varjojen verkkoon
sekoitun miten sattuu,
minne en kuulu.
Jokainen puutarha melkein samoin;
kohteeton matka, vetovoiman paino.
Paino saa kaiken varisemaan." (Oljilla täytetty nainen, s.17)

Yksi Oljilla täytetyn naisen runo alkaa säkeillä "Majatalon ikkunalla sateen jäljet". Runon toiseen säkeistöön (s. 25) kiteytyy jotakin keskeistä kodin tai kodittomuuden teemasta Hännisen runoudessa. Usein se syntyy, kun yksilö tiedostaa, että ihmiset ja hetket ovat katoavaisia:

"Olemisen pyörän liike,
tuttua kaikkialla,
mutta koti on siinä mikä
on koskettanut, korvaamaton.
Olemme samaa, silti emme,
vesi aaltoilee samoin,
mutta toisin -
eksyy ikkunoille, silmiin, hakee koko ajan.
Kun olen poissa paikka jää."

Ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa elämäänsä ovat kiinnostaneet runoilija Hännistä. Hänen runoilmaisunsa rikastuttaa lukijaa kysymyksillään. Kokoelmassaan Sateen muisti (2002) Hänninen
kirjoittaa seuraavasti:

"Suuret tomaatit kypsyivät auringossa saunan seinustalla.
Koskaan en tuntenut olevani näin vanha.
Aikaa ei voi ottaa eikä antaa.
Liian myöhään ymmärrän liian paljon.
Kello, kuin sydäntoveri, vaeltaa kehää.
Tuleva säädetty sisääni joka soluun: en voi muuttaa.
Kostea tuuli selailee albumia, tuoksujen muistoja kaukaa,
portin takaa, joka ei aukea." (s.7)

- Sini Kiuas
 

Viimeksi päivitetty 22.4.2009

Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 13.1.2013