Riitta Jalonen

Kirjailijaesittely
20.2.2013

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Riitta Jalosen teokset ovat olleet kirjallisia täysosumia hänen kirjailijantaipaleensa alusta lähtien. Tammen nuortenkirjakilpailun voitti esikoisteos Enkeliyöt (1990), josta palkintolautakunta lausui perusteluissaan:" Enkeliyöt on tiivistunnelmainen ja vangitseva teos, tyyliltään kirkas ja ehyt kuvaus tytöstä, joka elää psyykkisesti sairaan äitinsä kanssa. Samalla se on kertomus kirjoittamisesta, selviämisestä ja rakkaudesta."

Kirjan päähenkilö Vilja on joutunut ottamaan itselleen aikuisen roolin ja kantamaan vastuun äidistään. Elämäntilanteensa yksityiskohdat hän salaa jopa poikaystävältään, sillä hän on tottunut kätkemään salaisuuksia itseensä, mutta hän kirjoittaa niistä. Kesän tapahtumat lujittavat nuorten suhdetta niin, että tyttö uskaltaa antaa muistivihkonsa pojalle luettavaksi. Vihkoihinsa hän on purkanut kokemuksensa ja tuntemuksensa. Niistä syntyy kokonainen kertomus, joka muodostaa osan romaanin rakennetta. Enkeliyöt-teoksellaan Riitta Jalonen uudisti nuortenkirjallisuuttamme työntämällä realismin taka-alalle ja puhumalla hienovaraisen hillitysti symbolien kautta. Teos palkittiin aikanaan myös Topelius-palkinnolla. Romaani on julkaistu myös Pohjoismaissa ja Saksassa.

Säde (1992) on nuori kuvataiteilija, jonka iäkkäät sukulaiset, setä ja täti, ovat kasvattaneet. Hän saapuu lapsuudenmaisemiinsa maailmalta tädin hautajaisiin ja tyhjentää lapsuutensa kotia. Samalla hän joutuu kasvokkain oman menneisyytensä kanssa. Elämä sedän ja tädin talossa on ollut turvallista, mutta äidin kasvot ovat koko ajan häilyneet mielen pohjalla askarruttamassa.

Kirjan loppusivuilla Säde ei enää pelkästään mieti lapsuutensa mysteeriä, vaan ajaa taksilla suoraan äitinsä kotiovelle soittamaan kelloa. Tapaamisesta hän kertoo koruttomasti:" Se sanoo olevansa äidin niminen. Minä sanon olevani sen tytär. Nainen ei muuta ilmettään." Äiti kertoo, että virallisissa papereissa on väärä isän nimi. Säde saa kuulla, että hän on perinyt oikealta isältään tumman ulkonäön, jota äiti ihailee selvästikin muistellen vain miestään. Omissa ajatuksissaan viipyvä äiti kysyy, osaako tytär tanssia. Se onkin ainoa asia, joka tuntuu häntä todella kiinnostavan. Tanssin pitäisi olla verissä. Sielussaan äiti poimii kuvia muistoistaan. Tytär miettii, ettei nainen tunnu oikealta äidiltä. Hän ei tunnu äidiltä lainkaan eikä edes osaisikaan olla äiti, kun ei ole siihen tottunut. Äidin kasvot ovat paljastuneet. Lähtiessään vielä ovella tytär kääntyy ja miettii, ettei voi hän rakastaa eikä vihata.

Säde käy läpi muistojaan ja maalaa itsestään kuvan. Musta väri voi vaihtua valkoiseen, tulevaisuuden, väriin. Kohtaaminen on ollut kuitenkin tie vapautumiseen, matka voi jatkua. Ulkoisesti tarinassa tapahtuu vähän, mutta päähenkilön sisimmässä sitäkin enemmän. Kantaahan jokainen aikuisenakin lapsuuttaan mukanaan. On lohduttavaa lukea siitä, että äidin ja lapsen suhde tai suhteettomuus voidaan asettaa tietoisesti hallittavalle paikalle mielen sopukoissa.

Lasten kuvakirjassa Tyttö ja naakkapuu (2004) pieni tyttö on asemalla odottamassa, kun äiti ostaa junalippuja. Tummat linnut, suuret puut, syksyinen räntäsade ja hämärä sopivat tunnelmaan, kun hän vaipuu muistoihinsa sekä miettii surun ja ikävän olemusta. Tytön isä on kuollut.

Yksi ajatus johtaa hiljaisena virtana toiseen. Ikävä on kokonaisvaltainen tunne ihmisen sisällä, sen asuinpaikkaa ei kukaan näe. Sisimpään on kätketty myös muisto:" Se elää minun sisälläni ja kulkee mukana. Muisto ei koskaan lopu." Pienen tytön mielen kautta kirjailija on kuvannut aidon eläytyvästi surun piirteitä. Sitäkin, kuinka rakas, mutta pois mennyt ihminen, on vilahtavinaan edelleen milloin missäkin. Tyttö on näkevinään isänsä vastapäisen kerrostalon ikkunassa. Toisinaan unohtuu, että läheinen on poissa, toisinaan ei voi vain mieltää, että se on totta.

Pehmeästi kirja alkaa luonnosta ja sen kiertokulusta, siirtyy mukaviin muistoihin puuhastelusta isän kanssa ja pohdintoihin surun olemuksesta.Tarina päätyy käsittelemään kuoleman olemusta. Lapsen yleisin kysymys kuoleman yhteydessä on, mihin ihminen joutuu elämän jälkeen. Sekin asia on tekstissä käsitelty väistelemättä: kuollut haudataan, mutta sielu jää elämään. Tyttö kuvittelee isänsä kulkemassa taivaankantta pitkin veneessä.

Tarina palaa takaisin todellisuuteen asemalle ja tulevaisuuteen. Uusi alku on olemassa. Vihdoinkin on alkanut ilmestyä lastenkirjoja, jotka käsittelevät kuolemaa suoraan antaen tilaa surun eri vaiheiden kokemiselle. Näistä hienovaraisimpiin lukeutuu Riitta Jalosen teos, joka sai Junior Finlandia -palkinnon. Monet menneiden vuosien kirjat pitäytyivät peitellysti kertomaan vain, kuinka pupuvaari lähti pitkälle matkalle jättäen oleelliset aiheeseen liittyvät kysymykset avoimiksi.

Kirja Kuvittele itsellesi mies palkittiin Runeberg-palkinnolla vuonna 2006. Kertomuksessa päällimmäisenä on kolmiodraama, jota valotetaan kahden viisikymppisen naisen, vaimon ja rakastajattaren näkökulmasta. Miehelle ei puheenvuoroa juuri jää. Kun Mirjami palaa ulkomaanmatkaltaan, hän saa naapurilta postilaatikolla kuulla, että vieras nainen on asunut hänen kodissaan aviomiehen kanssa matkan aikana. Tieto siitä, että joku on tunkeutunut hänen kotiinsa ja yksityiselämäänsä saa aikaan toimintaterapiakohtauksen. Mirjami pakkaa miehensä vaatteet mustiin jätesäkkeihin ja heittää ne lumiselle pihalle. Hän tunkee ulos myös sängystä patjat, joiden päällä tietää miehensä rakastelleen vierasta naista. Ne hän raahaa naapurin pihavajaan. Viimeiseksi hän kantaa ulos pakkaseen viherkasvit, joita hänen miehensä Kalevi on vaalinut.

Kun mies joutuu kasvokkain suhteensa kanssa, hän peruu matkansa rakastajattaren, Inarin, kanssa ja häipyy taustalle. Naiset selvittelevät omassa mielessään ja lopulta keskenään tapahtunutta. Mirjami tajuaa, että on aavistanut jo aiemmin miehensä suhteen Inariin, kuvataiteilijaan, jonka hänkin tuntee näyttelyn avajaisista. Pohjimmiltaan kysymys ei olekaan vieraasta naisesta, vaan tyhjän kodin syndroomasta, jota ainakin Mirjami on potenut, kaksosten muutettua pois kotoa. Hän haluaisi pyyhkäistä koko jutun olemattomaksi, mutta päätyy lopulta sairaalaan toipumaan tapauksesta. Sinne saapuu myös Inari, jonka Mirjami vaatii maalaamaan muotokuvansa. Inari huomaa, että hänen rakastajansa ei olekaan sellainen kuin hän oli kuvitellut. Yksin ateljeessaan hän muokkaa Kalevin muotokuvan uuteen uskoon ja myöntää tehneensä virheen, kun tunkeutui Mirjamin yksityiseen elämään jopa niin syvälle, että sovitteli tämän vaatteita. Inari huomaa, että kun tutustuu todella toiseen, alkaa ymmärtää asiat toisin. Mirjami jopa pyytää Inaria yöksi kylään, että nainen näkisi pohjiaan myöten hänen yksityiselämänsä ja kuulisi hänen seksielämänsäkin. Inari sulkee hiljaa ulko-oven ja lähtee pois keskellä yötä jättäen taakseen Kalevin vaimonsa viereen.

Kumpikin päähenkilö käy läpi samaa elämänvaihetta. He katselevat itseään peilistä, vertailevat ulkonäköään muihin ja miettivät orastavaa vanhuuttaan: "Tuntui, että elämä oli pettänyt naiset, ottanut luulot pois, asettanut järjestykseen ja yhteiseen riviin, seinän eteen katsomaan suoraan kameraan, jonka linssi näytti tulevaisuuteen kaartuvan aina vain ohenevan tien." He tajuavat, että elämässä on takana jo jotain peruuttamatonta. Edessä on väistämättä vähittäinen luopuminen joistakin asioista. Mirjami kaipaa ehjää perhe-elämää, jota on viettänyt, kun lapset olivat pieniä. Inari unelmoi häistään, jotka ovat yhä viettämättä. Hän hankkii kauniin hääpuvunkin. He miettivät omaa minuuttaan ja etsivät todellista itseään. Kirjailija on taitavasti kuvannut viisikymppisen elämäntuntoja, joihin toisinaan pyrkii masennus.

Mirjami vapautuu, kun hän alkaa tuntea itsensä miehestään irralliseksi. Hän ei ole enää niin läheisriippuvainen kuin ennen. Hän hankkii takaisin ajotaitonsa ja auton, jolla voi mennä, mihin mielii eikä hän enää pohdi, mitä mies haluaisi syödä, vaan hemmottelee itseään menemällä baariin. Pihassa puita kaatava Kalevi näyttää hänestä vanhalta ja vieraalta. Elämä löytää uudet urat kolhujen ja kokemusten jälkeen. Mirjami seisoo omilla jaloillaan. Toisinaan hän katsoo pihavajaa, jossa parivuoteen patjat ovat edelleen piilossa: "Kaikesta huolimatta hän muistaisi kaiken hyvän: sen mitä oli saanut ja sen mitä oli itse tehnyt".

Riitta Jalonen on kertonut olleensa jo lapsena intohimoinen lukija ja kirjastonkäyttäjä. Kirjojen lisäksi hän rakastaa merta, joka myös Kuvittele itsellesi mies -kirjan päähenkilölle on tärkeä elementti: "Silokallio oli viettänyt loivasti mereen, hän oli mennyt pitkälleen selkä kalliota vasten ja työntänyt jalat veteen. aallot olivat huuhdelleet jalkoja, kylmä vesi oli noussut reisiä pitkin ylös ja saman tien valunut alas. Viikon aikana hän oli tehnyt paikasta omansa."

Hämeenlinnalaiselle kirjailijalle tutut maisemat kuten Ahveniston tai Hattelmalan harjut metsineen, harjupolkuineen ja avantoineen vilahtavat usein hänen kirjoittamiensa teosten sivuilta. Samoin vitivalkoiseksi rapattu kirkko torin laidalla saa tekstissä sijansa. Kirjailijalla on kyky kuvata hyvin herkällä tavalla naisen ja lapsen tunteita. Hän osaa siepata eri elämänvaiheiden tuntemuksista ihmiselle yleispäteviä piirteitä, joihin on helppo samaistua. Kieli on usein vähäeleistä, mutta paljon ilmaisevaa ja vaikuttavaa. Säde-kirjan koruton teksti suorastaan hätkähdyttää. Jalonen ei väistele henkilöiden kannalta kipeitä aiheita. Hän kirjoittaa niistä turhia paisuttelematta. Kerronta on vähäeleisen kaunista.

Kaikkiaan Riitta Jalonen on julkaissut 11 kaunokirjallista teosta: lastenkirjoja, nuortenromaaneja ja aikuisten proosaa. Hänen lasten- ja nuortenkirjoissaan on tuhtia sanottavaa aikuisillekin. Hän on myös tehnyt miehensä Olli Jalosen kanssa tietokirjan Matkailijan Irlanti.

 

Mervi Koski Viimeksi päivitetty 29.7.2010

Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 20.2.2013