Jouko Raivio

"Huone oli käytävän viimeinen. Sen takana oli ovi por­raskäytävään. Kai se oli suljettu?
Marja hiljensi vauhtia. Ääni hänen sisällään sanoi jota­kin, josta ei saanut selvää. Oliko se varoitus? Vai kehotus tehdä jotakin? Tai olla tekemättä yhtään mitään?
Marja pysähtyi. Hän jäi seisomaan yksin keskelle käytä­vää, liikahtamatta ja äännähtämättä.
Takaa ei kuulunut mitään. Eipä tietysti. Perushoitaja oli vielä osaston toisessa päässä, janoaan valittaneen potilaan huoneessa. Ei kuulunut ääniä edestäkään, ei yhdestäkään huoneesta. Syöpäpotilaskin oli hiljaa. Aina ne olivat. Niin voimakkaat kipulääkkeet olisivat tainnuttaneet norsunkin.
Hän puristi vaistomaisesti kätensä nyrkkiin ja tunsi sii­nä olevan lääkeruiskun. Naurettavaa. Hoitajaa oli kutsut­tu eikä hoitaja halunnut mennä. Asialle oli tehtävä jotakin.
Hän lähti taas liikkeelle ja käveli kohti potilashuonetta. Käytäväoven takana oleva porraskäytävä oli pimeänä. Sinne johtavat ovet oli aina suljettu. Toivottavasti nytkin.
Varmuuden vuoksi Marja meni kuitenkin käytäväovelle ja varmistui siitä, että se oli kiinni. Sitten hän avasi potilas­huoneen oven ja astui sisään.
Sängyllä makaavan potilaan hahmo erottui harmaana möhkäleenä ikkunasta tulevassa heikossa valossa. Marja kurotti kättään oven vieressä olevaan valokatkaisimeen. Samassa hän kuuli toiselta puolelta liikahduksen ja käänsi päätään." (Yövuoro, 2001)

Sairaalaan sijoittuviin sarjoihin, olivat ne kirjallisuutta tai tv-sarjoja, liitetään yleisesti sellaisia attribuutteja kuin seksikkäät hoitajat, komeat lääkärit ja viihteelliset ihmissuhdekiemurat. Samoin kauhugenrellä on omat lainalaisuutensa, ja laajasti ajatellen teoksen voisi ajatella kuuluvan kauhukirjallisuuteen, jos se sisältää psykologista, fyysistä tai yliluonnollista kauhua. Jouko Raivio on kuitenkin yhdistänyt sairaalat ja kauhun elementit romaaneissaan Yövuoro (2001) ja Henkiin herätetty (2002) erinomaisella ja ennakkoluulottomalla tavalla. Niistä ei puutu pelon tunteita ruokkivaa epävarmuutta, väkivaltaa tai mystisiä tapahtumia. Sairaala on toisaalta otollinen paikka kauhujännitykselle - pitkät tyhjät, kumisevat käytävät, ruumishuoneet, portaikot ja potilashissit, yöhoitajat ja hoitajien asuntolat.

Molempien romaanien tapahtumapaikkana on Vaahteran sairaala, jossa tapahtuu kummia: hoitajia katoaa ja ruumiita löytyy, suljetulta osastolta kuuluu ääniä öisin, henkilökunnan hallusta löytyy huumeita ja sairaalan historiakin on täynnä epämääräisiä ja traagisia tapahtumia. Raivio käyttää näkökulmatekniikkaa, jossa toisena kertojana on sairaalan vartija Jari Viirilä, jonka voi sanoa olevan molempien kirjojen päähenkilö, ja toisena henkilönä äänessä on romaanin toinen keskushenkilö. Tekniikka toimii hyvin ja luo kirjoihin monitasoisen tunnelman.

Romaaneissa on erittäin visuaalinen ote, joten ei yllättänyt, että TV2 teki Yövuorosta kolmiosainen TV-sarjan. Kirjan karmiva tunnelma välittyi hyvin filmatisoinnissa ja nyt voikin vain odotella sarjaa myös Henkiin herätetystä. Arvosteluissa Raivion kirjoja on kiitelty nimenomaan tästä elokuvamaisesta otteesta ja niiden viittauksista kauhuelokuvien klassikoihin, kuten John Carpenterin Halloweeniin tai Stanley Kubrickin Hohtoon. Romaanit on melkeinpä ahmaistava yhdellä hotkaisulla, vaikka vatsanpohjassa kipristeleekin jännittävien tapahtumien pyörteissä.

Raivio on kirjoittanut myös toisenlaista jännitystä - historiallisia dekkareita yhdessä Kirsti Mannisen kanssa. Romaaneita on yhteensä kuusi: Punavuoren keisarinna (1990), Jumalan ruoska (1991), Ruumisvaunut Bulevardilla (1992), Murha Monrepoossa (1993), Kuolema ylioppilastalolla (1994) ja Stenvallin tapaus (1995). Ne ovat täysin itsenäisiä romaaneja, mutta niiden päähenkilöt ovat samat ja heidän elämässään tapahtuu kehitystä, joten lukemalla teokset ilmestymisjärjestyksessä, saa niistä nautittavan kokonaisuuden.

Päähenkilöinä on opettajatar Matilda Ehrström ja hänen serkkunsa, lainoppinut Johannes Calonius. He ovat kertojina tasavertaisia ja näkökulmatekniikan käyttö luo romaaneihin vaihtelevuutta. Matilda ja Johannes edustavat myös erilaisia yhteiskuntaluokkia, Johannes on porvariston edustaja ja Matilda säätyläisyhteiskunnan kasvatti. Myös tästä saadaan jännitteitä kerrontaan ja tapahtumiin. Perusasetelma on kuitenkin se, että Johannes hoitaa etsiväparin toiminnan puolen ja Matilda ajattelutyön. Matilda saa myös jatkuvasti pelastaa Johannesta pulasta ja ennen kaikkea tällä on taipumus joutua tekemisiin poliisin kanssa ja peräti vankilaan.

Suomessa historiallinen dekkari ei ole yleinen lajityyppi, kuten eivät ole myöskään kauhujännärit. Kotimaisesta dekkarikirjallisuudesta ei mieleeni tule montakaan historiallisen dekkarin kirjoittajaa. Sirpa Tabet on kirjoittanut muutamia historiallisia jännitysromaaneja: Punainen metsä (1989), Tähkäyö (1994) ja Hämärän lapset (1997). Samoin Juha Ruusuvuori on kirjoittanut keskiaikaiseen Turkuun sijoittuvia historiallisia romaaneja, joissa on jännitystä, kuten Kaniikki Lupus (1993) tai Ryöstetty pyhimys (1995).

Koska suomalaiset historialliset dekkarit ovat lajityyppinä harvinaisia, ovat Raivion ja Mannisen romaanit helmiä, joiden löytämisestä olen iloinen. Ajankuvaukseltaan dekkarit ovat erinomaisia, niissä on todella löydetty tuon ajan henki ja tunnelma. Ne sijoittuvat 1860-70 -luvuille, murroskohtaan Suomen historiassa. Aleksanteri II valtaantulo oli vapauttanut Suomen yhteiskuntaelämän ja monet uudistukset ja lait tulivat voimaan. Punavuoren Keisarinnassa käsitellään rahauudistusta ja päästään junamatkalle. Ja Kuolema ylioppilastalolla -kirjassa sivutaan mm. kieliriitoja. Romaanit sijoittuvat pääasiassa Helsinkiin ja niistä saa herkullisen kuvan 1800-luvun Helsingistä ja sen seurapiireistä. Kirjoissa vilisee tunnettuja historiallisia henkilöitä, kuten Kaarlo Bergbom, Aleksis Kivi tai J.V. Snellman, ja kirjat ottavat kantaa sen ajan tapahtumiin Suomessa, kuten nälkävuosiin, laajamittaisiin metsäkauppoihin, naisen asemaan, Aleksis Kiven kuolemaan tai junaradan avajaisiin sekä herätysliikkeisiin.

Kirjojen tekotapakin on aika poikkeuksellinen, onhan niissä kaksi kirjoittajaa. Koulukanavan "Murhia kotimaisten kansien välissä" on Mannisen ja Raivion kirjoitusprosessia kuvattu seuraavasti: "Manninen ja Raivio keskustelevat teoksen rakenteen ja yleispiirteet selväksi ennen kirjoittamisen aloittamista. Johannes ja Matilda toimivat vuorotellen kertojina. Tarinan loppuselvitykset hoitaa ulkopuolinen kertoja. Manninen kirjoittaa Matildan ja Raivio Johanneksen osuuden. He lukevat toistensa tekstin ja tekevät tyyliä yhtenäistäviä muutoksia." Romaanit ovat todellisia helmiä: taidolla tehty ajankuva ja henkilöhahmot, vanhahtava ja mitä todennäköisimmin autenttinen puheenparsi ja jännittävät juonenkäänteet saavat aikaan nautittavan ja mielenkiintoisen lukukokemuksen.

Ne, joita ei kiinnosta kauhujännitys tai murhat historiallisessa Helsingissä, voivat tarttua G-mies Jerry Cottoneihin, noihin kuuluisan FBI agentin seikkailuihin, joita Jouko Raivio on ehtinyt kirjoittaa peräti 42 kappaletta vuosina 1975-1981.

- Laura Pitkonen – Viimeksi päivitetty 5.12.2009

Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 10.7.2013