Arto Salminen

Kirjailijaesittely
7.11.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

”Ehkä luonto on järjestänyt niin, että päivien vähetessä päivät pitenevät”

Hausjärveläinen kirjailija Arto Salminen menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen työhuoneessaan 15.11. 2005. Hän ehti kirjoittaa kaikkiaan kuusi puhuttelevaa teosta: Turvapaikka (1995), Varasto (1998), Paskateoria (2001), Ei-kuori (2003), Lahti (2004) ja Kalavale (2005). Kirjasta Varasto kirjailija vastaanotti Koskenkorva-palkinnon ja Lahti-teoksesta Olvi-palkinnon.

Kirjallisen uransa Salminen aloitti 35-vuotiaana teoksella Turvapaikka (1995). Se on todenmakuinen kertomus siitä, miten pakolaiset saapuvat Suomeen huojentuneina siitä, että ovat päässeet turvaan länsimaiseen sivistysvaltioon. Odotukset tulevasta elämästä ovat korkealla. Pakolaiskeskus, jossa he asuvat, toimii eri kulttuurien sulatusuunina. Gambialaiset, somalit ja albaanit yritetään sopeuttaa elämään länsimaiseen muottiin sekä tulemaan toimeen keskenään. Arkipäivää kuitenkin on, että yhtenä päivänä lentopalloverkko muuttuu kalaverkoksi ja vauvanvaipat lentävät takapihalle roskakorin sijaan. Käsitykset asioiden hoitamisesta menevät jyrkästi ristiin.

Pakolaiskeskuksen työntekijät ovat pinna kireällä ja potevat voimattomuutta eikä yksityiselämässäkään ole juuri kehumista. Eri kulttuurien yhteen hiomisen ja tapojen länsimaistamisen jälkeen ei maahanmuuttajien olokaan ole enää toiveikas. Eräs työntekijöistä kiteyttää keskuksen asukkaiden tilanteen pariin paljon puhuvaan lauseeseen: ”Mutta kun ne pääsee täältä pois ne on kuin Raaseporin rauniot. Jotkut tulee hulluiksi, jotkut laitostuu, jotkut hakkaa lapsiaan, jotkut syö rauhoittavia, jotkut piristäviä...ollaanko me saatu ketään muka sopeutumaan?” Kirjailija osoittaa, miten olemme herkkiä sivistämään toisia, vaikka ensin voisi katsoa peiliin. Samalla hän aprikoi, kuinka kävisikään, jos suomalaiset poikamiehet olisivat pakolaisina kuten somalit. Ei aikaakaan, kun kiljupannu porisisi huoneen nurkassa. Salminen tiesi, mistä puhui, sillä hän on työskennellyt pakolaisavustajana.

Arto Salmisella oli myös tuntuma journalismiin, koska hän on työskennellyt toimittajana. Paskateoria puuttuu lehdistön ammattietiikkaan. Kirjan päähenkilöt ovat toimittajia, jotka iltapäivälehden yövuorossa juopottelevat. Kun toimittaja Suurnäkki kieltäytyy vastenmielisistä aiheista, kilpailevat lehdet kaappaavat ne. Toimituspäälliköltä tulee huomautus. Menekki on pääasia. Mikäli mielii pysyä pinnalla, yksilön on turha potkia tutkainta vastaan. Myös Kalavale -teoksessa ilmenee selvästi lehdistön raadollisuus. Aina vain hätkähdyttävämpiä sensaatioita pitäisi repiä irti televisio-ohjelmaan liittyvistä henkilöistä, jotta sekä lehden että ohjelman menekki olisi taattu. Lopulta mikään ei tunnu riittävän sensaationnälkäiselle yleisölle. Raha ja julkisudenkipeys vetävät raakaan peliin mukaan.

Kirjan juoni kertoo muodikkaan ”tositelevisio” -ohjelman teosta. Tarkoituksena on tällaisten ohjelmien tapaan piinata osanottajia niin henkisesti kuin fyysisestikin sietokyvyn äärirajoille. Yleisön mielenkiinnon takaamiseksi ei enää riitä omakotitalon rakentaminen huippunopeassa ajassa tai hengissä selviytyminen viidakossa. Tarvitaan Auschwitzin kaltainen vankila, jossa ”nöyryytetyt hakee turvaa toisistaan, ja nöyryyttäjät myös.” Kalavale- kirjan päähenkilöinä ovat ohjelmaan keskeisesti liittyvät tuottajat, joiden omat elämäntunnot valottuvat ohjelman teon myötä.
Salminen kuvaa mielellään marginaalisia ihmisiä.

Koko tuotannossaan Salminen suuntaa kritiikkiä yhteiskunnallisen rappion ilmauksiin, joihin kytkeytyy tiiviisti moraali tai pikemminkin sen puute. Yksilön on turha luulla, että joku hädän hetkellä ojentaisi vilpittömästi lämpimän käden. Armoa ei ole ihmisten välillä, koska sitä ei ole ympäröivässä yhteiskunnassakaan. Ihmiset jauhautuvat moraalittomiksi elämänsä pyörteissä. Yhteiskunta ruokkii luonteen varjopuolien esiin nostamista. Lahti-teoksessa pieni ihminen jää ison organisaation alle. Paskateorian lähiöissä kytee vihamielinen aikapommi välinpitämättömyyden vuoksi. Kaksinaismoraali on vielä kavalampaa kuin avoin laskelmointi. Kalavale-kirjassa nuori polvi myöntää, että markkinatalous käy yhtä jalkaa moraalittomuuden kanssa ja laskelmoi avoimesti. Tässä kierossa pelissä vetää vanhempi sukupolvi kuitenkin pitemmän korren saarnaamalla oikeudenmukaisuudesta samalla, kun tekee rahaa hädänalaisten kustannuksella. Kirjailija luotsaa asioiden syitä ja seurauksia tarkalla kerronnalla.

Arto Salmisen tuotanto on karun sanoman ja koruttoman kauniin, paikoin lyyrisen, kerronnan summa. Teksteistä ei todellakaan tyhjää hetkeä löydy. Ikään kuin sattumalta muun kerronnan lomassa tulee vastaan sellaisia aforisminomaisia oivalluksia elämästä kuten ” Ehkä luonto oli järjestänyt niin, että päivien vähetessä päivät pitenevät.” Kalavale pohtii kerronnan edetessä hyvinkin tarkkaan vanhenemista ja luopumista. Näissä tunnoissa paljastuu kirjailijasta vielä uusi, inhimillinen ja hieman surumielinen elämän pohtija.

Painavan sanottavan lisäksi Arto Salmisen kielenkäyttö on lyhykäisyydessään mestarillista. Siinä on syvää symboliikkaa. Kuka taitaisi tämän paremmin sanoa?
”Metsä oli hiljaa. Maailma oli hälissyt sen mykäksi. Yö oli taluttanut viimeiset valonsäteet taivaanrantaan kädestä pitäen. Oli pimeää ja tuntui siltä. Mikään ei liikkunut, mitään ei tapahtunut. Vain neulaset nipistelivät mustaa yötä. Linnut nukkuivat taivaalla valottomuus peittonaan. Katselin ympärilleni, vaikka en nähnyt mitään.” (Lahti, s. 87)

(Esittely on julkaistu aiemmin vuonna 2005.)

- Mervi Koski -

 

 

Viimeksi päivitetty 21.7.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 7.11.2011