Matti Laine – toimintadekkarin ammattilainen

Matti Laine on onnistunut yhdistämään kaksi ammattia: hän kirjoittaa rikoskirjoja ja työskentelee näyttelijänä. Laine on itse kertonut, että kirjoittaminen alkoi työttömyysjaksoina, joita freelance-näyttelijälle tulee väkisinkin. Laineen kirjoja lukiessa tuntuu siltä, että ammatit todella tukevat toisiaan, sillä tuskinpa ilman teatterialan koulutusta Laine pystyisi kirjoittamaan yhtä napakkaa vuoropuhelua kirjojensa henkilöiden välille. Vastavuoroisesti kirjojen mehevät keskustelut ja hahmot siirtyisivät helposti näyttämölle tai elokuvaksi.

Laineen tuotantoon kuuluu toistaiseksi kolme rikosromaania: Pudotus (2008), Sivukuja (2009) ja Ammattilainen (2010). Kaikkia voi luonnehtia rikosromaaneiksi, mutta kirjat kuvaavat lisäksi ihmissuhteita ja ihmisten ongelmia. Suomalaisessa rikoskirjallisuudessa poliisiromaaneja suorastaan tulvii, ja monissa kirjoissa esiintyy päähenkilöinä myös yksityisetsiviä ja toimittaja, mutta Laine on nostanut kahden ensimmäisen kirjansa päähenkilöksi ja minäkertojaksi erilaisen ammattilaisen: teosten päähenkilö Ari Aalto on sarjakuvapiirtäjä. Ammattilaisen pääosassa on tapahtumatuottaja Severi Junes, jonka ammatin harjoittajia ei ole taidettu suomalaisessa rikoskirjallisuudessa vielä nähdä.

Laine on hyödyntää romaaneissaan monien rikoskirjallisuuden alalajien aineksia. Pudotus ja Sivukuja ovat perinteisiä arvoitusdekkareita siinä mielessä, että tapahtumien todellinen kulku ja rikollisten henkilöllisyys paljastuu vasta kirjan loppupuolella pitkällisten tutkimusten jälkeen. Ari Aalto muistuttaa jossakin määrin yksityisetsivähahmoa, joka työskentelee omatoimisesti poliisin rinnalla – tai jopa poliisien kanssa kilpaillen. Joutuupa Aalto jopa itsekin epäillyksi ja poliisin jahtaamaksi.

Toisaalta Laineen romaanit ovat paljon nopeatempoisempia kuin toisinaan melkoisesti paikallaan junnaavat pohjoismaiset poliisiromaanit, ja varsinkin kahta ensimmäistä romaania voisi kuvata toimintadekkareiksi. Laineen kirjoja lukiessaan ei tarvitse pelätä, että poliisin tutkimusmenetelmiä esiteltäisiin yksityiskohtaisesti sivukaupalla. Päähenkilö joutuu välillä tiukkoihin tilanteisiin, joista selviämiseen vaaditaan nopeita ratkaisuja, yllättäviä auttajia ja kosolti onnea. Aalto ei ole mikään supermies, vaikka harrastaakin nyrkkeilyä, ja sellaisena hän tuntuu paljon uskottavammalta kuin James Bondin kaltaiset yli-inhimilliset toimintasankarit. Laineen sankareille pako on usein järkevämpi ratkaisu kuin fyysinen yhteenotto vastustajien kanssa.

Kaikesta vauhdikkuudesta huolimatta Laine onnistuu pitämään kiinni realismista ja todentuntuisuudesta. Kirjojen juonet tuntuvat periaatteessa mahdollisilta, vaikka ne osoittautuvatkin melko monimutkaisiksi. Laineen kirjoissa meno ei ole pelkkää päätöntä räiskintää. Välillä täytyy pysähtyä myös pohtimaan selville saatuja tosiasioita ja etenemistapoja.

Osaltaan kirjojen uskottavuutta lisää ympäristön realistinen kuvaus. Tapahtumissa liikutaan monissa Helsingin paikoissa, ja epäilemättä kirjailija tuntee tapahtumapaikat, koska pystyy kuvaamaan niitä hyvin luontevasti. Monissa rikoskirjoissa kaupunki on pelkkä mitäänsanomaton kulissi, mutta Laineella päähenkilöt käyttävät kaupunkia luontevasti hyväkseen nojatessaan Pitkänsillan kaiteeseen tai järjestäessään tapahtumaa Wanhassa Satamassa. Laine ei ole kuitenkaan niin sidoksissa Helsinkiin, etteikö hän voisi kuljettaa päähenkilöään luontevasti myös Pohjois-Suomeen tai kuvata uskottavasti Lissabonia salamurhaajan näkökulmasta.

Ihmissuhteita, elävyyttä ja huumoria

Miten viaton sarjakuvapiirtäjä Aalto onnistuu sotkemaan itseensä rikosasioihin? Romaanissa Pudotus on kyse Aallon lapsuudenystävästä ja ministeriksi nousseesta Samuel Helanderista, joka löydetään hukkuneena. Samalla tavalla henkilökohtainen motiivi Aallolla on Sivukujassa, sillä siinä hän yrittää etsiä toimittajaystäväänsä Eero Räsästä, joka on kadonnut yllättäen. Aalto ei siis suinkaan aktiivisesti etsi rikoksia, vaan ne tulevat hänen luokseen ja pakottavat hänet etsimään ratkaisua, jotta saisi elämänsä palautumaan taas normaaleihin uomiinsa.

Laineen romaanit käsittelevät rikosten ohella ihmisten välisiä suhteita, niin ystävyyttä, rakkautta uin kostonhimoakin. Pudotuksessa Aalto joutuu ruotimaan suhdettaan Brasiliassa kuvausmatkalla olevaan naisystäväänsä ja hakemaan apua veljeltään. Sivukujassa taas ystävyys motivoi häntä etsimään toimittaja Räsästä. Monien rikosromaanien tavoin ihmissuhteiden selvittämisen kautta alkaa paljastua uusia ulottuvuuksia Aallon tutkimiin tapauksiin. Kuinka vähän Aalto loppujen lopuksi tietääkään ystävästään Räsäsestä? Aalto ja muut kirjojen hahmot eivät ole yksinäisiä sankareita, vaan heillä on sukua ja ystäviä, joista on tarinan edetessä apua. Yksin he eivät pärjäisi.

Vahvimmin ihmissuhteita nostaa esiin Ammattilainen, jossa erilaisten ihmisten kohtalot risteävät yllättävällä tavalla. Kumma sattuma heittää esimerkiksi suomalaisen tapahtumatuottajan ja portugalilainen salamurhaajan kohtaamaan toisensa. Tapahtuma-alan nouseva tähti Severi Junes on todellinen ihmissuhdeongelmien kimppu, sillä lääkkeiden ja huumeiden käytön vuoksi hän onnistuu vain vaivoin pitämään yllä menestyvän miehen imagoaan suhteessa johtajaansa ja työtovereihinsa, hänellä on lähes olemattomat suhteet sisareensa, isän roolin yhdistäminen työhön on lievästi sanottuna haastavaa, eikä Junesin rakkauselämäkään toimi ongelmitta. Oma lukunsa ovat Junesin sisaren Kati Oraviston ongelmat itsensä ja perheensä kanssa. Jopa palkkamurhaaja Henrique Cabra joutuu tasapainoilemaan ammatillisen ja inhimillisen roolinsa välillä.

Ammattilainen on Laineelta askel uuteen suuntaan. Siinä ei ole yhtä selkeästi yhtä ainoaa päähenkilöä kuin kahdessa varhaisemmassa romaanissa, vaikka Junes onkin eniten esillä. Painopiste on selkeämmin ihmisten psykologisessa kuvauksessa kuin varsinaisesti rikoksessa, olkoonkin että myös niitä kirjassa vilahtaa. Jos kahdessa ensimmäisessä romaanissa miehet olivat vahvasti esillä, Ammattilainen suo enemmän sijaa naishahmoillekin. Laine uskaltaa luoda myös monipuolisempia mieshahmoja kuin vaikkapa melko perinteisin miesten rooleihin pitäytyvät ”miesasiakirjailijat” Hannu Vuorio ja Marko Leino, ja Laineen mieshahmoissa on myös aimo ripaus herkkyyttä.

Yksi Laineen kirjojen vahvuuksista on henkilöiden välinen dialogi, joka tuo hahmoihin elävyyttä. Dialogi on erityisen vahva osa Pudotusta ja Sivukujaa. Laineen tyyli on käyttää Helsingin puhekieltä myötäilevää suomea mä- ja sä-pronomineineen. Keskustelujen elävyydessä Laineen voi hyvin rinnastaa Reijo Mäkeen, joka onnistuu luomaan usein turkulaisten henkilöidensä välille yhtä herkullista vuoropuhelua. Varsinaisen dialogin ohella Laine antaa minäkertojana toimivan Aallon tuoda esiin omia ajatuksiaan tälle luonteenomaisella tavalla ja tuo hahmon lähelle lukijaa.

Laineen kirjoista löytyy myös sopivissa annoksissa huumoria, mutta kirjailija ei pilaa hahmojaan liialla karikatyyrimäisyydellä. Laine ammentaa huumoria myös tilanteista, joihin hahmot joutuvat. Huvittavaa on lukea esimerkiksi Ammattilaisen tapahtumatuottaja Juvesin ongelmista, kun tämä on mennyt syömään vale-Viagraa. Toimittaja Räsänen on myös monessa mielessä huvittava hahmo, mutta hänestä ei synny sellaista ärsyttävää pelleä kuin vaikkapa Matti Röngän poliisihahmo Korhonen. Laine osaa viljellä huumoria tasapainoisesti eikä nosta sitä itsetarkoitukselliseksi, mihin jotkut kirjailijat syyllistyvät.

Laine ei ole yhtä selkeästi yhteiskunnallinen kirjailija kuin monet dekkaristit. Hänen hahmonsa eivät useinkaan pysähdy miettimään syyllisyyttä tai rikosten filosofisia puolia. Heillä on tarpeeksi tekemistä siinä, että pysyvät hengissä ja pääsevät eteenpäin ongelmiensa ratkaisemisessa. Silti esimerkiksi esikoisromaani Pudotus voi herättää kysymään, missä määrin poliisiinkaan voi luottaa ja onko suomalainen yhteiskuntakaan niin korruptioton ja puhtoinen kuin päältä päin saattaa näyttää. Sivukujassa taas yhtenä juonteena nousevat esiin ympäristörikokset. Ammattilaisen puolestaan voi nähdä kritiikkinä nyky-yhteiskunnan työkeskeistä ja lisää kierroksia oravanpyörään puskevaa trendiä vastaan.

– Matti Järvinen–

Viimeksi päivitetty 2.1.2011
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 15.12.2011