Keskustelu

Sivupiirin käyttäjän arvio

2.2.2015

Hope McKayan lapsuus on ollut traumaattinen. Lähes kaikki hänen lähisukulaisensa ovat kuolleet tai kadonneet. Ainut jäljellä oleva sukulainen on Hopen isoäiti, jonka luona hän myös asuu.

Tästä kenties johtuu myös Hopen pakkomielle etsiä vaaroja ja kokeilla kaikkea mahdollista uhmaamalla kuolemaa. Ja eräänä päivänä Hope sattuu näkemään ehkä pari vuotta vanhemman pojan katselevan hänen hengellään leikkimistä.

"Vaaleat, merenvihreät silmät siristyivät hiukan ja kulmakarvat kurtistuivat niiden ylle. Otsa oli rypyssä, ja hän näytti todella vihaiselta. Siinä vaiheessa käsitin hämärästi, että olin nähnyt hänet joskus ennenkin. Ehkä hän oli tunnettu näyttelijä tai jotain?" Kun poika ilmestyy kouluun, Hopen elämä saa lopullisen käänteen. Se tuntuu välillä niin helvetiltä kuin taivaalta.

Tähän väliin pakko todeta: Kirjailija on ollut vasta 14-vuotias julkaistessaan kirjan ja minä luin kirjan yhteen putkeen, koska en voinut laskea sitä käsistäni!

Kirjan juoni tuntui jokseenkin arvattavalta tuttujen paranormaaleista kertovien kirjojen perusteella, mutta oli mielestäni erittäin hyvä. Kirjan kieli oli nimittäin niin taitavaa, ettei kirjaa vain voinut laskea käsistään ennen kuin takakansi tuli vastaan. Nytkin jäin odottamaan innolla jatko-osaa, sarjasta pitäisi nimittäin tulla 5-osainen. (no one / Sivupiiri)